Ystävänpäiväyllätys

Täällä kirjoittaa sitten taas kerran itsenäinen nainen. Parisuhde kompastui omaan mahdottomuuteensa, ja vaikka välillä tekeekin pahaa, itkettää, oksettaa, kaduttaa, surettaa, harmittaa ja inhottaa, olen silti koko ajan tietoinen siitä, että tekemällä tämän nyt säästän itseni kaikilta niiltä sydänsuruilta, joissa oli jo minun nimeni valmiina. Ehkä saan ne vielä muodossa tai toisessa osakseni, mutta en ainakaan enää samalta ihmiseltä. Ihan taatusti on raja sille, kuinka paljon tarvitsee rakkaaltaan sietää, ja omani on nyt sitten tullut vastaan.

Seli seli.

Kurjaa on.

Älkää kysykö yksityiskohtia.

Kun erosin X-miehestä, kaipasin hirveästi uutta kumppania, ja nimenomaan uutta ja kaikiverroin parempaa kumppania. Halusin että mies on minua pidempi ja isompi, halusin että hän on käsistään kätevä ja perillä kaikenlaisesta tekniikasta, tykkäisi liikkua luonnossa ja omistaisi auton, tykkäisi raskaasta musiikista ja haluaisi käydä keikoilla kanssani ja jätetään nyt tässä luettelematta kaikki se, mitä toivoin petipuolella osattavan. Y-mies täytti ihan joka ikisen toiveeni kaikilla niillä alueilla, joilla minulla toiveita oli, ja silti lopputulema on tämä. Tällä kerralla ajatuskin uudesta kumppanista tuntuu todella kaukaiselta. En edes ajattele että kukas minut kelpuuttaisi, vaan nimenomaan niin päin, että mitä ihmettä minä uudella kumppanilla tekisin. Ja vaatimuslistakin on drmaattisesti lyhentynyt: haluaisin että mies olisi ystävällinen.

Tämä taitaakin olla maailman miesten onni. Kuten nyt on tietooni saatettu, olen kova tyttö pilaamaan miesten elämän.

Harmi etten löytänyt tästä biisistä parempilaatuista versiota, mutta Pikku Kukan 14 varista on nyt täällä kovalla soitolla.