Täältä tulee nyt tämmöinen säläpostaus, koska mulla on kerrankin aikaa kirjoittaa koska en päässyt mukaan rautakauppaan, mutta ei sen kummemmin aikaa jäsennellä ajatuksia ja rakentaa aasinsiltoja.
Aaseista ja rakentamisesta ensiksi. Saimme pankista lainan, jonka piti kattaa jatkuvasti venyneen remontin kaksi viimeistä viikkoa tilanteessa, jossa meille sanottiin että nyt ei tule enää yllätyksiä, loppu menee nopeasti. Sen jälkeen on tullut kaksi tosi ikävää yllätystä. Ensimmäinen oli se, että huomattiin että talo on rakennettu kallioaltaaseen, koska louhintaa ei ole aikoinaan viitsitty tehdä ihan loppuun asti. Aikaa ja sitäkautta myös rahaa palaa ihan käsittämättömiä määriä, kun odotellaan tontille setää, joka osaa louhia kalliota talon vierestä rikkomatta taloa. Louhinta on kuitenkin pakko tehdä, ettei vesi nouse taas seinistä sisään. Toinen ylläri olikin sitten se, että toinen puoli talosta on perustettu oikeaoppisesti, toinen taas valettu suoraan nurmikon päälle. En ole ihan varma, kumpi oli se yllätys. Nyt näyttää siltä, että että alakerran lattia pitää avata, että maa-aines päästään vaihtamaan talon myös talon alle.
Nyt on jo ihan luvallista sanoa, että reisillehän tämä kiinteistökauppa meni. Ei paljoa lohduta, ettei tämmöisiä virheitä olisi voinut kukaan tietää. Tiedän kyllä että tulemme saamaan myyjältä korvauksia, ja on ihan myyjän asia tapella asiasta sitten rakentajan kanssa. Avoliittokin on ollut huteralla pohjalla alusta asti, enkä voi autuaasti hymyillen sanoa että vaikeudet ovat lähentäneet meitä kuin ehkä kerran tai kaksi kuukaudessa.
Se on kuitenkin paljon enemmän kuin ei koskaan.
Esikoinen, peruskoulun viimeisellä luokalla, on kovasti pohdiskellut tulevaa yhteishakua. Yritin suositella lukio–>lääkis -ideaa, mutta tyttö ei lämmennyt, ei kuulema oikein jaksa opiskella. Haluaa vain nopeasti työelämään, että pääsee omilleen, ja opiskelee sitten aikanaan jotain, kun joku ajatus tulevasta työurasta alkaa orastaa. Nyt on kuulema ihan sama mitä tekee, kunhan siitä saa rahaa. Joten tyttärestäni tulee ilmeisesti lvi-asentaja, kotoisasti putkimies! Peruskoulun päättötodistuksesta on tulossa niin hyvä, että sisään pitäisi päästä ongelmitta. Eräänä aamuna olin aika ihmeissäni, kun radiossa kertoivat että nykyään nuoret hakeutuvat ammattikouluun, ja menevät lukioon odottelemaan seuraavaa yhteishakua, jos ei heti tärpännyt. Ja lvi-asentajaksi saattaa tosiaan olla hankalampi päästä kuin lukioon! Käy järkeen kyllä, mitään en ole eläissäni niin harmitellut kuin lukioon menoa (<- ISO VALE! KYLLÄ OLEN!). Siinä kolmessa vuodessa olisi hyvin ehtinyt opiskella ammattiin, ja nyt olisi sitten ammatti. Toisin kuin nyt. Tämänikäisenä työnhaussa pelkästä valkolakista ei hirveästi hyötyä ole, ja tällä velkataakalla ei todellakaan ryhdytä aikuisopiskelijaksi. Tälläkin hetkellä tilillä on noin 39,76 euroa.
Haluatteko muuten kuulla yleiskunnostani? Ei se mitään, kerron siitä silti! Se on parantunut! Se on käsittämätöntä! En tajua mitä olen tehnyt toisin, paitsi etten ole katsonut telkkaria kuin kerran viikossa, ja notkunut työpäivän jälkeen vielä toisen työpäivän tuossa pihalla ja tehnyt yksin kaikki kotityöt ja nukkunut vähän liian vähän, ja polttanut ihan järkyttäviä määriä tupakkaa. Nyt sitten jaksan töissä paremmin kuin moniin vuosiin, olen tehnyt enemmän hommia, mikä tarkoittaa enemmän rahaa, ja enkös jäänyt vielä ylitöihinkin viime viikolla kolmena päivänä. Selkä ei valita, ei polvet, ei olkapää, no, vasen lonkka vähän narisee mutta olen yrittänyt varoa sitä. Kesälomalla tullut kolmekiloinenkin suli loppujen lopuksi pois, niin että tässä sitä taas ollaan, kilon päässä tavoitteesta. Joka on siis edelleen tuhdin puolella, mutta tavoite silti.
Joskus olen nähnyt painajaisia siitä, että vahingossa kirjoitan blogiin lapsista heidän oikeilla nimillään. Tiedän että tässä mennään monissakin asioissa aika liukkailla pinnoilla nyt kun lapset eivät ole enää mitään parivuotiaita tölleröitä, ja köh köh, tiedän kyllä että olen kirjoittanut myös miehistä asioita, joita he eivät varmasti haluaisi julkisuuteen omilla nimillään. Siksi blogini siis on ja tulee varmasti myös pysymään anonyyminä, ja vaikka olenkin toki tutustunut omana itsenäni blogin kautta moniin mukaviin ihmisiin, en ole kenellekään oikean elämäni ihmisistä kertonut tänne kirjoittavani. Eräänä kauniina päivänä huomasin sitten puhuvani töissä tupakkatauolla Y-miehestä. Siis Y-miehenä, ei oikealla etunimellään! Voi luoja, olin kuolla kauhusta! No, tuskinpa sitä kukaan huomasi, semminkin kun silloin läsnäolleista hepuista tuskin kukaan on oletettu lukijakuntaani.
Huomaako kukaan, jos jätän loppuyhteenvedon tekemättä, ja lopetan vaan tähän?
Kolme kertaa ikuisuus 