I nestle into pain

Vasta nyt tajuan miten nautinnollista oli, kun  parin viikon ajan kalenteri oli semityhjä. Nyt on kouluunilmoittamista, leirikouluinfoa, kehruukurssia, nimiäisiä, luistinten, uikkareiden ja vanhempainvarttien muistamista niin, että älkää ihmetelkö, jos en päivitä (tosin aina kun olen näin varoittanut, olenkin päivittänyt kahta ahkerammin).

Sitä minä kyllä oikeastaan halusin tällä kertaa kertoa, että minua kehuttiin eilen! Kehuja oli miespuolinen vanha tuttava He-man, jota miesten tuttavuusasteikolla voisi ehkä nimittää ystäväksi. (Naisten asteikolla se ei siihen yltäne molemminpuolisen laiskan yhteydenpidon vuoksi. Älkää innostuko, He-man on edelleen naimisissa ja pienten lasten isä!)  Ah! Kyllä voi ihmisen olo olla pienestä kiinni. Kehu koski sekä ulkonäköä että jaksamistani, molemmat osa-alueita, joilla en viime aikoina ole oikein pärjännyt.

Nyt on kyllä muutama muukin mukava asia tullut vastaan, raportoidaanpa tässä samalla nekin, ihan vain ettei elostani välity turhan ankea kuva: minua pyydettiin kummitädiksi ensimmäistä kertaa eläissäni! Okei, kukaan ei kuulu kirkkoon joten nimikkeeni lienee ennemminkin kumma tai kummitus, ja kummilapsenikin jo puolivuotias ja niin huono nukkuja että vanhempansa pystyvät järjestämään juhlat vasta nyt, mutta olen innoissani. Oma vauvakuume, johon harkitsen silloin tällöin ihan klinikka-inseminaatiota, välillä kaverilta kysymistä, saattaa jopa talttua tällä konstilla! Ihanaa saada elämään pieni poikanen, jota saan käydä moikkaamassa ja jota ilahduttaa pikkuisilla bändipaidoilla!

Tämän lisäksi sain uuden sisarentyttären, eikä talvilomaan ja kotopuolen kyläilyyn ole enää kuin muutama viikko. Lisää vauvantuoksua!

Äp äp, älkää nyt luulko että koko elämäni on nyt ihan mullistunut iloisempaan suuntaan. Kuopus on ruvennut hikoilemaan ja valittelemaan kipuja eri puolilla kroppaa, eikä sairaalasta kuulu vieläkään tutkimusaikaa. Tämän lisäksi X-mies lähetti niin paskamaisen tekstiviestin, että yllätyin miten olinkin saattanut unohtaa hänet murhelistaltani. Mutta näköjään pelon ja ahdistuksenkin kanssa oppii elämään niin, että ilon aiheetkin huomaa. Tähän on varmaankin auttanut myös se, että olen ottanut iltaohjelmaan rutiininomaisen itsesäälituokion, joka vapauttaa minut murehtimasta ihan pitkin päivää. Tällä hetkellä kyynelkanavien avaamisessa on suurena apuna Björkin Play dead.

Advertisement

Hitunen totuutta

Kylläpä sitä tuntee itsensä aikaansaavaksi, kun ulkoilee aamusella lasten kanssa. Kaikki mitä sen päälle tekee, on pelkkää plussaa. Tänään meidän houkutteli ulkoilemaan paitsi sädehtivä valoilmiö – ..aar.. aur.. aurinko, niinkö? – myös se tosiasia, että yökyläilemässä olleet veljekset ovat enemmän elementissään ravaamassa ylös alas mäkeä pulkan kanssa kuin ahtaassa kerrostalokolmiossa. Kylläpä voikin kaksikkoon mahtua puhtia ja kovaa ääntä, voihyvätavatonsentään! Omani ovat hiirenhiljaisia, hentoja, ja sangen hyvätapaisia heihin verrattuna, jos näin nyt saa edes sanoa. Saako? Sydän on pojilla kuitenkin täyttä kultaa, ja kyllähän se sieltä kaiken jäynänteon ja tuhertamisen alta kiiltää. Makkaranpaisto ja mäenlasku kiillottivat sitä vielä entisestään.

Ja näin olen tienannut jälleen itselleni paheaikaa. Kun vain keksisin, mitä sillä tekisin.

Ja sitten tehdään ryhmätyötä

Voi hyvä tavaton. Takana kolme päivää koulutuksessa hotellissa sopivan kaukana. Luulin että siitä tulee lepoa! Ajattelin käyväni elokuvissa, saunovani, lilluvani kylpyammeessa, lukevani, kutovani ja päivittäväni blogia. Elokuvissa kyllä kävin, kylvyssäkin hätäisesti, mutta muutoin harrastin kauniisti sanottuna verkostoitumista. Suomeksi sanottuna ryyppäsin toisten kurssilaisten kanssa baarissa aamukolmeen. Nyt jalatkin alkavat toipua, aiemmin kävely oli kaiken sen bootyn sheikkaamisen jälkeen hieman jäykkää. (Tässä vaiheessa on varmaan ihan hyvä tarkentaa että elokuvissa ja kylvyssäkin kävin ihan itsenäisesti ja yksin.) UusintakierrosKurssin kakkososa on jo parin viikon päästä.  Kylmää hikeä pukkaa jo ajatuskin. Mutta mihinpä sitä ei bootyn sheikkaamis yhteishyv yhteisen hyvän takia suostuisi.

Uhhh. Koska pää on niin tyhjä sen kaiken täytenä olemisen jälkeen, aion kertoa teille niitä kiehtovia hakusanoja, joilla blogiini on tultu. Yleisin hakusana on, tylsää kyllä, blogin nimi. Seuraavaksi yleisin on isoäidin tilkkupeitto, neulottu torkkupeitto tai joku edellämainittujen yhdistelmä. Sitten lähestytään jo mielenkiintoista. Kolme osumaa hakutermillä ”kaksipiippuinen miekka”. Woooot? Nostin sen jonkin satunnaisen kirjoituksen otsikoksi koska se oli niin hassu. En usko että ketään kiinnostaa juuri kyseinen artikkeli, jossa voivottelen kuinka nopeasti aika menee ja kuinka unettoman kärsimys säälittää. Mielenkiintoista olisi tietää, mitä hakija on etsinyt kyseisellä termillä.

Hakutermi ”auton sulatus kauppakeskuksen parkkihallissa” ihmetyttää myös. Tässä ohjeet: Raavi auto niin puhtaaksi, ettei poliisilla ole syytä pysäyttää, (siis tuulilasiin muutakin kuin silmänreiät), puhdista koko takalasi ja sivuikkunat, ja katon kinos olisi parasta poistaa myös, jottei se humpsahda tuulilasille pysähtyessäsi liikennevaloihin. Sitten aja parkkihalliin ja mene kahville ja lue aamun lehti. Lähtiessäsi muista potkaista jäämöhkäleet pois lokasuojista. Ei sen kummempaa.

Ja jos ohjeita jakamalla jatkan, niin hakusanaan ”ahtaalla parkkipaikalla” voi sanoa vain että varovasti.

Tai jos jatkan lyhyesti, niin hakusanaan ”pyylevä nainen” että o/

Black no. 1

Sain muutama päivä blogin takia noottia siitä, etten osaisi olla yksin. Tätä torua oli kovin vaikea ymmärtää, olenhan ollut yksin jo melkein neljä vuotta ja laittamassa taas yhtä parisuhdetta pois, vaikkei se ole edes kovin käytetty. Torun esittäjä on ollut naimisissa yli 30 vuotta.

Toki poislaiton perimmäinen syy on suhteen tulevaisuuden puute, joka suomeksi sanottuna tarkoittaa sitä, että tässä suhteessa olen jatkossakin yksin, eikä yhteisestä katosta ja pariskunnat niin tiukasti yhteenliittävästä asuntolainasta voi siis edes haaveilla vaikka kuinka haluaisin, mutta mainittakoon ettei minulla ole valmiiksi mietittynä yhtään ainoaa kirjainta Y:n jälkeen.

On tietysti tulkinnanvaraista olenko tällä hetkellä ”yksin” vaiko en. Tiukasti erillään pidetyt asunnot ja erillään vietetyt yöt mielestäni tekevät minusta ”yksinäisen”, vaikka toki sydän ja keksilaatikko on tiukasti varattu yksityiskäyttöön. (Sitäpaitsi parisuhde ja sen kaipuu on niin universaali ilmiö, että lienee vähintäänkin pöhköä moittia ihmistä sen haluamisesta?)

Mmmm, keksiä. Omasta mielestäni en sentään ole riippuvainen keksistä, mutta täytyy myöntää että ollakseni tyytyväinen täytyy minun saada keksiä säännöllisesti muutaman kerran viikossa. Y-mies on parasta keksiseuraa ikinä, mutta kovin rajoitetusti saatavilla keksittelyhetkiin. Toki keksistä voi nauttia yksinkin, mutta niin kivaa kuin se onkin, kyllä siihen kumppania toisinaan kaipaa. Jaettu nautinto on tuplanautinto, ja kimppaherkuttelu on kivaa! Eikö jotain kahviakin mainostettu näillä sanoilla? Eikö? No ei sitten.

Jos tämä parisuhde päättyy, joutuisin etsimään uuden ihmisen keksiseuraksi. Ihan ventovieraan kanssa tuntuisi superkiusalliselta ryhtyä keksittelyyn, mutta ainakin se olisi helppoa, niin paljon keksinnälkäisten päiväkahvitteluilmoituksia netistä löytyy. Ehkäpä käytännöllisintä olisi etsiä ihminen, jota tapaisi vain varmasti herkullisen keksin merkeissä. Olisi nimittäin kamalaa kohdata kaikin puolin mukava ihminen, jonka kanssa haluaisi asuntolainan ja kaikki, ja joka haluaisi sitten keksiä vain kerran kuussa ja silloinkin pimeässä ja peiton alla. Vähemmästäkin rupeaa ihoa nipistelemään.

Jos jotain tässä iässä haluaa jo välttää, on se huono keksi. Kun on jo mieleisensä löytänyt, ei huono enää kelpaa. Nuorempana sitä halusi antaa kaikille merkeille ja laaduille mahdollisuuden, mutta kyllä tässä iässä haluaa jo haarukoida herkut sekundan seasta. Ikävä kyllä en ole oppinut erottamaan ihmisen ulkomuodosta millaista keksiä hän tulee tarjoamaan, joten ehkäpä sittenkin suljen tämän oven ja panostan nykyiseen parisuhteeseen. Laatu lienee päivän sana.

Trust I seek

Pari päivää kestänyt normaaliolo oli ihan pelkkää hämäystä. Nyt tämä soi päässä repeattina – sanat täällä – ja pitäisi varmaan syödä lusikalla suolaa suoraan purkista korvatakseni suolavajeen. Mahtipontisuus, itsesääli ja huonosti nukutut yöt. Ei varmaankaan tarvitse selitellä.

Kiitos ja hei

”Hei, tässä reipas ja iloinen virkailija täältä vakuutusyhtiöstä päivää. Teillä yksi vakuutus täällä meillä, pitäisikö se teidän autovakuutus siirtää tänne meille myös? Olisiko teillä hetki aikaa jutella, voisin kertoa etujamme?”

”No olenhan minä sitä miettinyt, mutta nyt kun lapsellani epäillään syöpää, miesystäväni on jättämässä minua, autoon on tulossa melkein neljänsadan euron remontti ja vanhimman lapsen kallis leirikoulumatka onkin jo tänä keväänä eikä vasta ensi vuonna kuten oletin, niin en ole ehtinyt asiaan sen tarkemmin perehtyä.”

”…Ehkä me palataan asiaan myöhemmin.”

”Tehdään näin.”

Boobies <3

Kardinaaliesimerkki siitä, miksi ihmisten välit ovat joskus monimutkaisia, olkaa hyvä.

Päästyäni työpaikalle Y-mies ei tervehtinyt minua, vaan oli kuin ei huomasikaan. Kummissani livahdin aloittamaan töitäni, ja hetken ihmeteltyäni laitoin tekstiviestin, jossa syytä moiseen tiedustelin. Kun vastausta ei kuulunut, aloin jo tosissani ihmetellä. Kävin mielessäni hartaasti kaikki tilanteet, joissa olisin voinut häntä loukata, enkä oikein keksinyt mitään näin rankkaan ignooraukseen sopivaa. Sitten aloin jo hermostua itseeni ja kykyyni löytää kumppaneita, joista tulee täysiä mänttejä heti kun suhteeseen ilmaantuu ongelmia. Kun oli tätä aikani harrastanut, olin jo valmis keksimään jotain ilkeää Y-miehelle, että hänkin saisi tuntea koko negatiivissävytteisen tunnekirjoni.

Sitten otin kuitenkin järjen käteen ja reippaasti lampsin Y-miehen työpisteelle juttelemaan. Selvisi että aamu-uninen mies ei oikeasti ollut huomannut minua ja huomasi saapuneen viestinikin vasta siinä paikan päällä, kun siitä mainitsin.

Työpäivä jatkui huomattavasti kevyemmissä tunnelmissa.

Arvo ja ihminen

Huono onni saattaa olla periytyvää. Tämän päättelin hetki sitten, kun esikoinen kertoi hihitellen miten oli ensin polttanut itseään suoristusraudalla korvaan, sitten käännähtänyt ja lyönyt otsansa avonaiseen vessan oveen saaden komean mustelman. Lapsiraukat. Eivätpä minulta kummoisia elämäneväitä saa: pottunokka ja epäonni.

Töissäkäynti on vaihteeksi mukavaa. Tylsä työ, jossa ei tarvitse ajatella ja saa luvan kanssa hikoilla pää märkänä, on sittenkin hyvä asia olemassa. Ajattelu ylipäänsäkin on ihan yliarvostettua hommaa. Ajattelin lopettaa sen kokonaan. Ei siitä seuraa kuin ongelmia.

Yksinhuoltajan yölliset kyynelet

Hajaantukaa, hajaantukaa, täällä ei ole mitään luettavaa sinulle, joka haluaisit minulle kuuluvan jo parempaa. Jos taas kaipaat säännöllistä sosiaalipornoannostasi, lue ihmeessä eteenpäin.

Minä ihan täysillä yritin tehdä tästä lepoviikonlopun. Tein pari käsityötä loppuun, matkasin ostamaan uusia lankoja ja aloitin uuden hauskan työn, pukeuduin muuhunkin kuin verkkareihin, herkuttelin, tapasin ihka uusia mukavia ihmisiä, käytin lapsia luistelemassa ja pulkkamäessä ja niin edelleen. Tästä kaikesta tunsin ilmeisesti oloni niin voimaantuneeksi, että sain aikaiseksi vihdoinkin kysyä miksi Y-mies lakkasi puhumasta yhteisestä tulevaisuudesta jo vuosi sitten. Eipä olis kantsinut, kuten uskonnonopettaja tapasi sanoa silloin neljännellä luokalla, kun vielä suostuin uskonnonopetukseen osallistumaan. Nyt nimittäin tiedän.

Mikäs tässä. Kolmas levy suklaata menossa ja vihdoin vapahtava kevyt ällötys leviää ympäri kehoa. On niin mukavaa saada jotain konkreettisempaakin murehdittavaa kuin yksineletty loppuelämä! Ja voi että miten kätevää ja mukavaa saada kaikki kriisit podettua kerralla! Tää multitasking on niin huippista ja jännää!

Lue kuplani

Synkän tuijottelun jälkeen lääkäri kirjoitti meille lähetteen sairaalaan tutkimuksiin. Syöpäepäily on taas täysillä kuvioissa.

Onneksi sain kakisteltua ulos omat jaksamisvaikeuteni. Sain loppuviikon vapaata, enkä aio tehdä mitään ylimääräistä. Normaaleissa arkirutiineissa on ihan tarpeeksi, melkein liikaakin.

Arvatkaa muuten onko auto hajoamassa? On se.