Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2010

Testing, testing

Kokeillaanpa tätä kännykkäpäivitystäkin.

Tiedättekö mistä tiedän että kotonani on kylmä? Ei se mitään, kerron sen silti.

Yöksi pöydälle jäänyt margariini oli aamulla vielä jähmeää ja maito tuoksui raikkaalta.

En vielä tiedä onko kylmyys hyvä vai huono asia, sillä kieltämättä unohdan aika usein nukkumaan mennessä tarkistaa keittiön.


YYYA

Tänään oli jännää perjantaisten blogipikkujoulujen johdosta.

Aluksi olin ajatellut että naapuri, jonka kanssa lapsia on useinkin vaihdeltu, voisi ottaa katraani jotta allekirjoittanut pääsee ryyppkeskustelemaan henkeviä vanhojen ja uusien tuttavien kanssa. Paljastui kuitenkin että naapuri on poissa koko viikonlopun.

Voihkaisin tästä Y-miehelle, joka sanoi että voi toki tulla lapsia vahtimaan – paitsi että pääsee töistä vasta kymmeneltä illalla. Periaatteessahan esikoinen kyllä varmasti pärjäisi nuorempien kanssa siihen asti – mutkun en vaan uskalla. Keksin vähän liikaakin kauheuksia mitä parissa tunnissa saattaa tapahtua, eikä X-miehen harjoittama kiusa ole suinkaan saanut minua luottavaisemmaksi.

Sitten voihkaisin tästä tilanteesta kollegalle, joka sanoi että eipä kuule hätää, hän ottaa omat lapsensa mukaan ja tulee meille yöksi. Juuri kun olin päässyt kiittelemästä, valahtikin kollega kalpeaksi ja tokaisi ne niin inhottavat sanat: Ai niin. Ai niin merkitsi nyt tällä kertaa sitä, että kollegalla oli aamuvuoro lauantaina ja äiti tulossa sen takia vähän kauempaa yökylään vahtiakseen kollegan lapsia sitten lauantaina. Äidillä oli tänne muutakin asiaa, joten minun tarjoukseni vahtia kyllä lapsia työvuoron ajan ei oikein sopinut.

Hetkisen tuumailun jälkeen nämä kaksi ylläolevaa vaihtoehtoa saatiin limittymään niin että kollegatar hakee äitinsä, vie hänet vahtimaan omia lapsiaan, tulee meille päästämään minut matkaan ja laittamaan minun lapseni nukkumaan, ja kymmenen jälkeen Y-mies vapauttaa hänet oman perheensä pariin ja jää itse meille yöksi.

Eläköön yksinhuoltajien ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto!


Käy nopeasti

Koska esikoinen ei enää käy X-miehen luona, on meillä yhteistä aikaa kahden kesken, joka kolmilapsisessa perheessä on harvinaista. Ensimmäiset pari viikonloppua meni luimistellessa ja ihmetellessä, että kukas tuo onkaan ja mitä sen kanssa olikaan tapana tehdä. Ainakin esikoisen osalta.

Tänä viikonloppuna jää sitten vihdoinkin murtui, ja sunnuntai kului mainiosti intialaisen noutoruoan, vuokrakauhuleffan ja suklaan parissa. Yritän vakuuttaa itselleni, että kiva on kivaa, vaikka kauhuleffat voivat olla lapselle haitallisia, noutoruoka on epäterveellistä ja liian kallista ja suklaa kaikin tavoin paheksuttavaa.

Kiva on kivaa. Kiva on kivaa. Kiva on kivaa. Eikö niin?


Yksin elokuvissa käyvät naiset

Sitä on taas perheneuvolassa käyty, ja jos tapanani olisi vaikkapa karjua tai nakella tavaroita seinille, olisin sitä harrastanut runsain mitoin kokoustamisen jälkeen.

Ilmoitin heti alussa että kyllä, vähennetään vain tapaamisia. Suostun allekirjoittamaan sopimuksen sellaisenaan. Pannahinen että kysyivätkin että miksi, ja himputti sentään että pitikin kertoa. Perustelin päätökseni sillä, että lasten kertoman mukaan X-mies on lasketellut aikamoista palturia, varsinkin sellaista joka saa minut näkymään aika kehnossa valossa. Ja taas typeränä typeränä typeränä ämmänä menin erittelemään ne jutut, mitä lapset ovat kertoneet. En ollut ottanut kuopuksen synnytyskertomusta mukaan, koska ajattelin että se olisi vittuilua. Nyt X-mies väittikin kivenkovaan että kyllä kuopus oli sokerivauva, koska sokeriarvoja mitattiin koko ajan. Kai niitä nyt vittusaatana mitattiin, kun lapsi oli isokokoinen ja riskiryhmässä, ja siksihän me saimme lähteä kotiin seuraavana päivänä, kun arvot olivat niin hyvät! Sokerivauvoja ei päästetä alle vuorokauden ikäisinä kotiin. X-mies väitti kivenkovaan, että minä olin vain kivenkovaan vaatinut että pitää päästä, eikä sairaalalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin päästää meidät – että olisin siis vaarantanut kuopuksen hengen ja terveyden vielä syntymän jälkeenkin! Luoja mikä kusipää!

Perheneuvolan työntekijä selitti pitkät pätkät siitä mitä raskausajan diabetes on ja siitä miten vaarallinen tila se on, ja miten se voi jäädä elämään peikkona vanhempien mieleen. Ikään kuin kuusi ja puoli vuotta sitten koettu huoli oikeuttaisi muistin vääristymät ja niiden lapsille totena selittämisen.

Toinen asia minkä nostin esille oli lasten syömisten vahtiminen, se että keskimmäinen kysyy joka ruoasta rasvan määrää eikä halua syödä välipalaa, ettei lihoisi. (Lisättäköön nyt varmuuden vuoksi tähän väliin, ettei kenelläkään lapsista ole rahtustakaan ylipainoa.) Tämän X-mies perusteli niin, että ajattelee tietysti vain lasten parasta, sillä koska suvussa on korkeaa verenpainetta ja huonoja kolesteroliarvoja, on lihomista vältettävä. Kysyin millä perusteella hän olettaa etteivät lapset kotonaan saisi terveellistä ruokaa, osasi hän vastata vain että lapset ovat pyytäneet heillä lisää suolaa ruokaan. Kun ovat kuulema tottuneet kotona niin suolaiseen ruokaan. Että nyt ei sitten suolaton maistu. Että on se niin kamalaa, kun minä myrkytän lapsia epäterveellisellä, suolaisella ruoalla. Että kun hän tekee terveellistä, suolatonta ruokaa, ei se kelpaa niille kiittämättömille, koska minä olen totuttanut heidät niin epäterveelliseen moskaan. Että hän on kyllä maistanut minun äitinikin tekemää ruokaa ja siinäkin oli suolaa, että se on meillä suvussa, että kyllä nämä lapset pitää totuttaa siitä pois.

Kysyin kuinka järkevää on käyttää se vähä aika minkä hän lasten kanssa suostuu viettämään (tarpeettomiin) ravintoaiheisiin luentoihin, mutten saanut vastausta.

Tulinpa maininneeksi senkin, että minua suututtaa se, että hän on kertonut lapsille avioeron syyn olleen se, että minä kohtelin häntä huonosti. Olin juuri sanomassa että minua ei vähempää voisi kiinnostaa minkä hän itse arvelee olleen eromme syyn, kunhan ei mainostele arveluitaan lapsille, kun X-mies leuka tanassa ryhtyi mylvimään että sehän on vain totuus. Että kyllä hän saa lapsille totuuden kertoa, ei lapsille saa valehdella. En pystynyt pidättelemään itseäni vain tulin todenneeksi etten minäkään kerro lapsille eron syyn olleen isän huonous petipuuhissa ja loisena elelyn, vaikka ne minun mielestäni totta ovatkin. Että jos viitsisi pitää turpansa kiinni sellaisista asioista, jotka eivät lapsille kuulu.

Perheneuvolatyöntekijäkin melkein otti tähän kantaa, sanomalla ettei lapsille tosiaankaan ole hyvä kertoa eron syitä ja ruveta syyttelemään toista osapuolta, mutta vesitti toki senkin liennyttelemällä ja laannuttelemalla ettei toki kukaan nyt ole tehnyt väärin, että kyllä kummallakin osapuolella on hyvät syyt käyttäytyä niinkuin käyttäytyy.

Näiden kahden kokemuksen perusteella en voi kyllä suositella perheneuvolassa käymistä kenellekään. En koe saaneeni siitä muuta hyötyä kuin sen, että X-mies ylipäänsä suostui sinne ja tuli paljastaneeksi, kuinka suuresti minua halveksii (tiesittekö muuten että kukaan ei liho vasten tahtoaan? Että lihavuus on velttoutta ja laiskuutta?). Asioiden näin ollessa näen siis tapaamisten vähenemisen vain hyvänä asiana. (Tiesittekö muuten että X-miehen logiikan mukaan tapaamiset eivät itseasiassa vähene ollenkaan, koska hän tapaa heitä edelleen kaksi kertaa kuukaudessa – vaikkakin yhteensä kaksi yötä entisen neljän yön sijasta?) Olisin toivonut työntekijältä jonkinlaista kannanottoa, ehkä jopa neuvoja tilanteen purkuun. Nyt sain vain kauheasti kakkelia niskaan.

Ja koska tämä on nyt viimeinen viikonloppu kun lapset ovat X-miehen luona kokonaista kaksi yötä, joutui Y-mies tietysti sunnuntaiksi ylitöihin. Yhteistä aikaa on muutenkin ollut niin vähän, ja nyt kun tälle viimeiselle viikonlopulle tuli töi-ongelmien lisäksi vähän näkkärinaamaa peliin, on tämä tyttö niin kypsä tähän koko ..koko… no, hommaan, että aikoo nyt mennä ja


Eri alan ammattilaiset

Kävin ehkä mielenkiintoisen keskustelun töissä, mutta en ole varma. Se meni jotenkin näin.

– I don’t ant to urt your feélings, but I must tall you I am wórrid about you and your childrén.

– Oh really, how come?

– You and I, we’ve got the same sálary.

– ..yes?

– And you’ve got the tróis childrén. You understand me?

– ..yes?

– You do nót ave a usband.

– No I don’t.

– And you áre all alóne with your childrén.

– Well I do have a boyfriend.

– …you dó?

– Yeah, you have propably seen him, he’s the one who looks like a rockstar.

– ..So you are nót alóne?

– Well we don’t live together, we just .. you know.

– You must be very caréfúl, with your childrén. One day they will ask you ”mother, where is our dad?”. Whát will you ánswer thém thén?

– Actually my ex meets them twice a month. So they haven’t lost contact, not at all.

– Really?

– Really.

– Theré’s a little advice I wánt to gíve you. It is a little word.

– ??

– When there’s a usban, and a wife. They will get tired sometímes. Tired, to aech othérs. Then they must remémbér that little word, that got them togethér. Do you know what that word ís?

– ?? (Mihinkähän helevettiin tämä keskustelu on oikein menossa?)

– It’s low.

– What?

– L O V E. Low. Thát is whát you must remémbér. Low.

– I’m sorry, I dont understand your point. Do you mean that I should get back together with my ex?

– You should considér the possibílitý. He is the fathér. And your life would bé easíer, you would nót áve to carry this burdén alóne.

– Well, as it happens, he has already remarried. And I’m doing just fine without him, thanks for asking.

– Well maybé you will remarrý too. You should nót be alóne. You aré still very young.

– Oh, thanks …I guess. But now I have to go.

– Take good cáre of your childrén. Remémbér what I said.

– Yeees yeeees. (Mitähän se oikeastaan oli?)

Eli siis, yrittikö kollega a) saada langenneen naisen lopettamaan synnissä elämisen ja palaamaan yhteen entisen puolisonsa kanssa, b) kannustaa solmimaan uuden avioliiton vai c) emmä tajuu, mitä?


Heräisitkö, olisi nälkä

Melkein olen ehtinyt tutustua uuden blogialustan tarjoamiin mahdollisuuksiin, joita onkin yllättävän runsaasti. Pystyisin esimerkiksi ilmoittamaan kirjoituksen sisällön K-18 -materiaaliksi tai lukemaan tekstin omalla äänelläni teille kuunneltavaksi. Jos oikein näppärä olisi, edellämainitut voisi varmasti myös yhdistää.  Näin tarkat tilastotkin tulisivat hyötykäyttöön, kun pystyisi laskemaan kuinka kävijämäärät pomppaisivat.

Tällä viimeaikaisella menolla K-18 -merkintä olisi kyllä tarpeen lähinnä kiroilun takia. Täydet seitsemän päivää kotona lasten kanssa tuntuu sangen pitkältä ajalta, semminkin kun yksi lapsista on ollut erityisen pahalla päällä ja terrorisoinut toisia kaikilla osaamillaan tavoilla. Tänään hän mm. ”leikin” tiimellyksessä potkaisi toista nyrkkiin niin että pikkusormen nivelen napsahdus kajahti varmasti naapuriin asti. Onneksi mitään ei tainnut murtua eikä venähtää, vaikka aikamoisen huudon sillä saikin aikaiseksi. Toinen sisarusten välejä hiertävä temppu on muuttaa leikin tai pelin sääntöjä lennossa, varsinkin kun pelikumppanin oikeudentaju on ihan terveesti kehittynyt.

Pelejä onkin pelattu pelattu ihan urakalla. Tammea, shakkia, kiinanshakkia, kimbleä ja tottakai Hiirenloukkua, jonka ansioista sain otettua emosta oheisen kuvan, joka ainakin minua nauratti ihan täpöllä. Pienestä se on köyhänkin nähkääs hupinsa revittävä. Kissa Hiirenloukku -pelin laatikossa! Muahhahhaa! Eikä ole edes kyse lavastuksesta, vaan kissoilla ylipäänsä on tapana asettua laatikkoon. Vaikea keksiä miten taipumuksen voisi evoluution ja luonnonvalinnan nimissä perustella, asia vain on näin.

Ai niin, evoluutio. Miten pitäisi ihmisen asetella naamansa kun 6-vuotias kysyy, sopiiko evoluutio myös tonttuihin? Evoluution perusajatus sinänsä on kyllä lapselle tuttu, olemmehan kovasti scifiorientoituneita koko perhe, mutta tontut? Ainiin, sama lapsi kyllä muutama vuosi takaperin luuli että karhu kuuluu samaan sarjaan hirviön ja mörön kanssa. Totuus karhuista oli helppo selvittää kun retki Ranualle oli muutenkin tiedossa, mutta nyt täytyy sitten taas miettiä mikä se onkaan elämässä tärkeää, vankka ja raikas lapsenusko vai nuivuus, tylsyys ja faktatieto.

Ah, nuivuudesta, tylsyydestä ja miksei hirviöistä ja möröistä tulikin mieleeni, että seuraavaan perheneuvolatapaamiseen onkin enää kaksi yötä. Mieleni tekisi kopioida kuopuksen synnäripaperit (jotka todistavat ettei kuopus ollut sokerivauva X-miehen väitteen mukaisesti), tulostaa reittikartta.fi:stä todelliset kävelymatkat meiltä päiväkodille ja päiväkodilta töihin (X-mies veikkasi molemmiksi matkoiksi kilometriä; toinen on 1,6km, toinen 2,4km) sekä runsaasti tietoa marssimurtumista X-miehelle luettavaksi. Jos katsoo oikeudekseen valehdella ja puuttua elämääni ja autonkäyttööni, olisi taustalla varmaan hyvä olla vähän faktatietoakin. Ehkä sellainen toisen vihan värjäämien pilvilinnojen tuulettaminen olisi kuitenkin ilkeää,  nyt on joulu tulossa ja kaikkea. Ja onhan se hyvä että ihmislapsella on jotain pysyvää, johon purkaa vihaansa – kyllä minä kestän.


Kahdesta en luovu

Sanoinko jokunen kirjoitus takaperin että täällä on koko ajan joku kipeänä? No on, tällä kertaa keskimmäinen. Kesken sunnuntaisen Ötzi -näyttelyyn tutustumisen joku avasi hanat keskimmäisen pään sisällä ja sekä silmät että nenä alkoivat vuotaa valtoimenaan. Iltaan mennessä lapsi oli kuuma kuin pöytä läppärin alla ja ynisi vilusta ja niistämisen aiheuttamista ponnistuksista. Pieneksi yllätyksekseni huomaan tuntevani aitoa häpeää jatkuvista sairaspoissaoloistani, mutta mitähän minä näille voisin? Toki voisin palkata kotiin hoitajan työpäiväni ajaksi, mutta kun ottaa huomioon että hoitajalla on korkeampi tuntipalkka kuin minulla ja sen, että samassa vuorossa kanssani on yli 200 häiskää painamassa juurikin samaa duunia enkä siis ole millään tavalla korvaamaton, ei se taida maksaa vaivaa.

Hoitaja lohdutteli tänä aamuna hirvittelyäni tästä tautikierteestä, että kyllä se yleensä vuodessa helpottaa. Lienee tarpeetonta mainita, ettei se hirveästi lohduttanut.

Lohduttomuudesta tulikin mieleeni, että löysinpä sitten viikko sitten ensimmäisen harmaan hiuksen. Omasta päästäni, tuotakoon se nyt varmuuden vuoksi ilmi. Tämä on niin kovin hämmentävää. Lähes koko elämäni ajan minua on määrittänyt poikkeuksellinen nuoruus; opin nuorena lukemaan, muutin nuorena omaan asuntoon, sain esikoisen nuorena (ja muutkin lapset, jos sille linjalle lähdetään, iso osa tutuista saa esikoisiaan vasta nyt), menin naimisiin nuorena ja erosinkin nuorena. Ja nyt on sitten harmaata päässä, kulumaa polvessa ja yhdeksän päivän päästä täytän 30.

Miksi tämä tuntuu niin kovin epäreilulta?


Veteni ja rantani

Pienessä kuumepöhnässä ei ole kiva herätä aamukolmelta, kun 13-vuotias kirkuu suonenvedon kourissa. Luulisi että neljä tuntia myöhemmin olisi ollut kivempi herätä kun sama 13-vuotias herätti koko huushollin haltioituneena katsomaan ikkunasta lumista maisemaa, kerrankin vaikuttuneena, kerrankin haluten ilahduttaa muita – mutta ei se ollut.

Herääminen ylipäänsäkin on ihan yliarvostettua hommaa.

Onneksi Y-miehellä on iltatuuri, joten sain käyttää päivällä edes osan ajasta kokovartalolämmityksessä. Kissat ovat ihan hyviä unikavereita, mutta lämmittävät varsin pientä osaa allekirjoittaneen varresta. Lapsissa on vähän sama ongelma, ja ikävä kyllä mitä pidempi lapsi, sen haluttomampi lämmittämään kuumeista äitiä. Lisäksi lasten käyttö lämmityksessä on ongelmallista terävien kyynärpäiden takia, kyynärpää syvällä maitorauhasessa tai munuaisessa ei ole ikinä ollut mieliasioitani. Y-mies taas yltää parahultaisesti varpaista päälaelle ja osaa sopivasti varoa ulokkeitani, laaksojani ja kukkuloitani.

Nyt suonette anteeksi, ryhdyn harkitsemaan haistattelemista pyykeille, tiskeille ja ruoanlaitolle.


Tässä voisimme olla

Sanoinko jokunen kirjoitus takaperin että täällä on koko ajan joku kipeänä? No on, tällä kertaa allekirjoittanut. Kuume nousi työpäivän aikana. Koska tällä viikolla on sitä työtä joka harmittaa vähemmän kuin perustyö, päätin sinnitellä päivän loppuun asti, ja rikoin tavaraa vain parinsadan euron edestä. Krunts vaan, ei se oo niin nuukaa. Kyllä hävettää taas viedä saikkulappua, mutta eipä tässä kyllä muutakaan voi.

Yhä useammin hekumoin erään päiväunelmani parissa. Se menee näin:

”Hei, tulin irtisanoutumaan.”

”Niinkö? Saitko paremman työpaikan vai lähdetkö kenties opiskelemaan?”

”Ihan sama, kunhan vaan lähden.”

Olen laskeskellut, että tulisimme pääkaupunkiseutulaisittain halvan vuokran takia melkein toimeen, jos jäisin työttömäksi. Se ei ihan riitä, mutta kunhan tässä saa vielä vähän kulumia niveliin ja näkyviä nöyryytyksiä, niin enköhän minä sitten keinot keksi. Edelleen olen lähetellyt työhakemuksia, hiljattain hain jopa konttorityötä. Aikasemmin se oli minulle se viimeinen kauhistus. En ole hiljaa paikoillaan istuvaa tyyppiä (käsityöharrastuksia ei kyllä lasketa tässä), enkä erityisemmin viihdy ihmisten parissa. Lisäksi minä ennakkoluulottelen toimistotyöntekijöiden välisiä suhteita ristiriitaisiksi sekä kyräilyn ja panettelun värittämiksi, mutta myönnän reilusti etten niistä oikeasti tiedä mitään.

Puuh. Ei kai tässä sitten muuta kuin kissa kainaloon ja unille. Lapset katsokoon pelottavaa elokuvaa, niin pysyvät paikoillaan ja poissa pahanteosta.


Jos sitä toivot, on se turhaa

Voi voi, minä niin mielelläni jo kirjoittaisin jostain muusta kuin X-miehestä, mutta kuten sanotaan: ”Kun elämä tarjoilee sitruunoita, tee niistä kitkeriä päivityksiä blogiisi.”

Olen muutaman viikon ajan kysellyt X-mieheltä ottaako lapsia jouluna, kun se sattuu hänen viikonlopulleen ja voimassa oleva tapaamissopimuskin määrittää sen hänen joulukseen. Tässä uudessa ehdotuksessa, jota siis ei ole kukaan vielä allekirjoittanut, X-mies toivoo lasten pysyvän juhlapyhät kotonaan. En ole vielä saanut selkeää vastausta herralta itseltään, vaikka esitin toiveenani saada tämä tieto jo isänpäivään mennessä. Joulunvieton suunnittelu on lapsiperheissä sekä kivaa että vakavaa puuhaa, sitä ei oikein voi jättää edelliselle illalle. Lapset kuitenkin tiesivät kertoa isän luota palatessaan, ettei isä ota heitä luokseen tänä jouluna, koska uusi vauva saa silloin hampaita ja on niin kovin kärttyinen.

Selvä.

Samalla selvisi syykin siihen miksi lapset saivat olla siellä yhden ylimääräisen yön. Yleensä palautus on ollut sunnuntai-iltana (kesän jälkeen jo lauantaisin), mutta nyt kun kuopuksen ja X-miehen perheneuvola-aika osui tapaamisviikonlopun jälkeiselle maanantaille, suureksi yllätyksekseni X-mies ehdotti lasten palautusta vasta maanantaina. Tottakai osa saattoi olla silkkaa käytännöllisyyttä, osa fuulaa perheneuvolan työntekijää kohtaan, mutta kun kuulin lapsilta että X-miehen vaimo oli lähtenyt vauvan kanssa käymään kotopuolessaan, ymmärsin. En minä tämän kummempaa rautalankakieppiä taida tarvita ymmärtääkseni, kuka ne tapaamisten pituudet tuossa perheessä sanelee.

Sitä suuremmalla syyllä nostan nyt käteni pystyyn. Kiehukoot liemissään. Minä en jaksa enää selittää ja yrittää ja silittää ja lohduttaa. Jos lapsia ei enää hotsita mennä, en ihmette. Enkä pakota.