Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2012

Ollaanko kasvissyöjiä?

Tänään olen ehtinyt ajatella kaikenlaista, koska viime yönä en nukkunut käytännössä lainkaan (entiä miks, mutta ärsyttävää tuollainen unen katoaminen), ja siksikin, että olen tänään kävellyt osan työmatkaani vietyäni auton työpaikan lähellä olevaan autoparantolaan.

En tiedä oliko minulla kauhean kivaa ajatusteni kanssa (no ei ollut ainakaan silloin kun piti kävellä töistä pois autoparantolaan, sillä silloin tuli vettä ihan lorosti eikä minulla tietenkään ollut mitään sadesuojaa.) Y-mies on nyt tällä hetkellä kaukana poissa lomailemassa, ja olin jotenkin ajatellut etukäteen ettei tulisi ikävä eikä mitään sellaista mussun mussua, vaan pikimminkin niin, että tauko toisen naamasta voisi tehdä terää. Ja arvatkaa mitä nyt sitten? Olen ihan sairas ikävästä! Räydyn! En saa unta ja panettaa  itkettää ihan turhaan! Mitähän päässäni oikein liikkui, kun kuvittelin ettei tulisikaan ikävä? Ihme hommaa, en tajua.

Toinen juttu on sitten tuo teini. Vielä puoli vuotta sitten täällä oli asiat siinä jamassa että teki oikeasti mieli potkia pihalle koko ärsyttävä kuspie ja vaatia korvauksia pilalle menneestä elämästä, mutta nyt on taas ihan toinen ääni kellossa. Siinä missä tyttö ennen murjotti päiväkausia ja saattoi sitten yhtäkkiä puuskahtaa että olisi halunnut mennä eilisiin juhliin, mutta ei viitsinyt edes kysyä kun tiesi jo etukäteen että olen niin vittupää että olisin kuitenkin sen kieltänyt, ja nyt kaikki muut oli siellä ja hänen elämänsä on PASKAA JA SE ON ÄITI SUN SYY, MIKS SUN PITÄÄ OLLA NOIN VITUN IDIOOTTI, niin nykyään lapsi sanoo että parin päivän päästä olisi bileet, saako mennä. Yleensä saa, ja koska minun aikaisen nukkumaanmenoni takia arkena kotiintuloaika on teineille tosi aikainen 19.30, on poikkeustilanteiden kotiintuloja saatu järjestettyä ihan mukavasti. Nykyään lapsi jopa hymyilee, ja se on huojentavaa se.

Sitäkin ihmettelen, että olenko oikeasti ainoa rasittava kyylävanhempi, kun minä aina soitan sinne minne teini sanoo  juhlajalalla menevänsä ja varmistan että siellä on A) oikeasti aikuinen puhelimessa B) aikuinen on tietoinen lasten suunnitelmista ja että C) vanhempi ilmoittaa minulle, jos lapset lähtevätkin toisaalle? Tässä viikko sitten meillä oli vajaan viikon verran kolme esikoisen kaveria vanhan kodin liepeiltä. Heistä yhden vanhemmat olivat minun kanssani puheissa, toisten vanhempia olisi voitu vedättää ja tytöt olisivat voineet lähteä keskenään vaikka Tukholmaan.

Ehkä nykyajan nuoret ovat sittenkin kauhean tylsiä, eikä niille oikeasti tulisi edes mieleen laittaa kiljua käymään vaatekaappiin ja liftata hetken mielijohteesta Jyväskylään.

Mainokset

13.30 brm brm

Sain haasteen Enkunalmalta, ja koska ihan vielä ei tarvitse viedä nuorempia leirille, niin vastaan. Nyt.

1.      Jos et olisi sinä, kuka haluaisit olla?

Enhän minä aina edes tiedä, kuka minä olen. Silloin saattaa käydä niin, että toivoisi olevansa joku muu, mutta olisikin tietämättään salaa parempi kuin se, joka haluaisi olla. Se olisi kamalaa! Minusta on ihan mukavaa olla perheenäiti. Ehkä haluaisin olla joku, joka olisi hankkinut ammatillisen koulutuksen, jotta voisin olla nyt paremmassa työpaikassa.

2.      Uskotko etta vankila parantaa rikollisen?

Hain opiskelemaan vanginvartijaksi muutama vuosi sitten, ja olisin lopulta päässytkin varasijoilta mukaan, mutta olin jo ehtinyt saada nykyisen työpaikkani. Pelkkä poislukitseminen ei varmasti auta, mutta vankilassaoloaikana tarjottu päihdehoito ja muu psykiatrinen kuntoutus saattavat hyvinkin auttaa.

3.      Jos tekisit jotain ihmiskunnan hyväksi, mitä se olisi?
Kasvattaisin lapsia paremmin. Noin niinkuin ylipäänsä.
4.      Lempivärisi?
Pitkään se oli violetti, ja sitten se oli musta ja sitten punainen. Nykyään vastaan vain, etteivät aikuiset ajattele asiaa ihan noin. Jos on ihan ihan pakko vastata, niin uusin kynsilakkani väittää värinsä olevan Cactus flower, ja se on aika herkku.
5.      Lempikirjasi?
Luen paljon, joten suosikkejakin on paljon. Eve Hietamiehen Teräsmiehen morsian pitää mainita, samoin Mike Pohjolan Ihmisen poika. En koe olevani niin kultivoitunut lukija, etten myöskään kehtaisi mainita että ostan kaikki Marian Keyesit heti kun niitä näen. Niistä Kuuleeko kukaan on suosikkini.
6.      Harrastatko? Mitä ja miksi?
En mitään ohjattua, josta pitäisi maksaa. Luen, katson elokuvia aina kun ehdin, kirjoittelen, teen kaikenlaisia käsitöitä, puuhaan lasten kanssa sisällä ja ulkona, käyn kävelyillä ja soutamassa. Eli en juuri mitään, ja kaikenlaista.
7.      Mitä kaipaat lapsuudestasi?
Aikaa! Silloin yksi päivä saattoi kestää kuukausia. Nyt kokonainen ilta tuntuu tunnilta, kun sen aikana pitää ehtiä niin paljon.
8.      Vieläkö haaveilet siitä mitä teet ”isona”?
Tottahan toki! Välillä niitä haaveita on vain vaikea erottaa niistä haaveista, että mitä teen kun saan lottovoiton. Opiskelu ammattiin on ykkössijalla molemmissa listoissa.
9.      Jos tarvitset hermolepoa, mistä tai missä sitä saat?
Pikalevon saa tupakalla käydessä, vähän parempilaatuista taas sohvannurkassa elokuvan ja käsityön kanssa. Oma rentoutuslajinsa on tietysti se, mitä aikuiset tekevät kun lapset eivät näe eivätkä kuule, mutta pelkästään sen varaan ei voi laskea, sillä lapset yleensä näkevät ja kuulevat aina jotain, varsinkin näin kesällä, kun tuntuu että välillä menee muutama vuorokausi niin, että talossa joku on koko ajan hereillä.
10.   Voiko lasta rakastaa vitsaa säästämällä?
Rakastaisitko ja kunnioittaisitko sinä esimiestäsi, jos hänellä olisi ojennusmielessä tapana lyödä?
11.   Jos menisit naimisiin/uusiin naimisiin, mika olisi ehdottomasti tärkein tulevan puolison ominaisuus? Miksi?
Aika kiemurtelevaan laittava kysymys. Oma avoliitto, joka alkaa olla vuoden vanha, on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Kauhean mukavaa olisi laittaa tähän pitkä listä ominaisuuksia, joita haluaisin Y-miehessä olevan, mutta sitten olisi pakko miettiä sitäkin että miksi koen niiden Y-miehestä puuttuvan, ja miksi minä niitä kaipaan. Sellainen tietynlainen hyväntahtoisuus maailmaa kohtaan on kyllä ominaisuus, jota arvostan kaikissa.
Jätän tämän haasteen vapaasti vastaanotettavaksi ihan kaikille, myös blogittomille lukijoille, vastatkaa vaikka kommenttilaatikkoon alle. Kysymykseni teille tulevat tässä:
  1. Korkokengät – hot or not?
  2. Teini-ikäiset – omalle autiolle saarelle vai pakkotyöhön?
  3. Missä iässä kävit ensimmäisen kerran yksin kaupassa?
  4. Muistatko ikinä tilaan saapuessasi katsoa ylöspäin?
  5. Oliko äiti sittenkin oikeassa?
  6. Minkälaisista ihmisistä pidät?
  7. Osaatko erottaa himon ja rakkauden?
  8. Kuvitteletko ikinä että kaupan kassa on puolisisaruksesi, mutta ei tiedä sitä?
  9. Keksitkö ylipäätään tarinoita satunnaisesti tavatuille ihmisille?
  10. Milloin häpesit julkisella paikalla?
  11. Mitä yritit korjata, mutta teitkin siitä vain huonomman?

Aha, penis, esine paha

Tiedättekö sen tunteen, kun kohtaatte lapsuudenystävänne yllättäen kahdenkymmenen vuoden jälkeen – ilkosen alasti uimahallin pesuhuoneessa? No, minä tiedän. Tiedän myös miten kiusallista on tätä ystävää pakollisesti halata siinä tilanteessa – jaa, olin kirjoittaa ettei tilannetta juurikaan auttanut se että ystävätär on tosi hoikka ja umpilesbo, mutta kyllähän se itseasiassa auttoi.

Tämä kertoi myös hihitelleensä höyrysaunassa minun ja lasten juttuja, tietämättömänä siitä että minähän se siellä olin. Keskimmäiselle nimittäin valkeni että miesten ja naisten höyrysaunan välissä on vain tanko ilman seinää tai muutakaan näköestettä, ja huudahti inhon kyllästämällä äänellä ”Siis onko täällä miehiä! Ewww, ällöä!” Tähän kuopus puolestaan puolinärkästyneesti totesi etteivät miehet ole ällöjä, sillä onhan hän itsekin mies. ”No mut siis kylhän sä olet ällö, hyi, miehet on yök!”, johon minun on taas pakko laittaa väliin että ilman miehiä ei olisi kyllä häntä itseäänkään. ”Joo ei tartte kertoo enempää” oli ainoa, jolla keskimmäinen pystyi enää vastaamaan ennenkuin siirtyi niin kaus kuin mahdollista miesten, nöiden ällöjen otusten karsinasta.

Oih, elämässäni on tapahtunut toinenkin tapaus sitten viimeisen, joten jaan sen kiireesti kanssanne ennenkuin syöksyn taas normaaliin tapahtumattomuuden syöveriin. Minulta meinasi loppua bensa työmatkalla! Unohdin käydä tankilla heti töistä lähtiessä kuten tarkoitus oli. Löpöntankkausasema, jonne viimeisillä huuruilla hyrysysyni tiristin, oli häiriö maksukorttien käytössä. Arvatkaa onko kellään nykyään enää käteistä mukana? No ei minulla ainakaan. Seuraavalle en mitenkään olisi enää päässyt, ja tuumin jo pitäisikö soittaa Y-mies hätiin töistä tuomaan hynää, mutten kehdannut. Luojan kiitos asemalle seuraavaksi suunnanneella miehellä oli vaihtaa seteliksi aikani kuluksi parkkimittarirahastosta ja kassin pohjalta kaivelemani rovot, joten sain täytettyä tankkia sen verran, että pääsin seuraavalle. Itse olisin saattanut vastaavaa ehdotusta pelästyä, luullen että minua aiotaan ainakin huijata, jos ei nyt sentään ryöstää, mutta onneksi tällä tapauksella oli vielä uskoa ihmisyyteen.

Oih, ihmisyydestä tulikin mieleeni. Kyseisessä autossani kuuluu radio todella huonosti, joten joudun suorittamaan kanavasurffailua sitä mukaa kun matka edistyy, eikä Radio Rock, entinen suosikkikanavani, kuulu enää kahdenkymmenen kilometrin päässä työpaikasta. Vieraita kanavia on tullut siis kuunneltua paljon, ja tutustuttua musiikkiin, johon en missään nimessä muutoin olisi tutustunut. Suurin osa on ihan kamalaa mölyä, mitä lie uusimuotista renkutusta, mutta tämä kolahti ihan täysillä. Ahh. Yritän saada tämän soimaan päässä seuraavan kerran kun se aiheellista on.


Lumitykkimies

Olen varmaankin muistanut mainita, että asun haja-asutusalueella? Annan mieluiten ajo-ohjeet talolle muodossa ”Liikennemerkin jälkeen oikealle, ja sitten ajatte sitä silkan metsän reunustamaa metsätietä niin pitkään, että alkaa tuntua että olette sittenkin kääntyneet väärästä risteyksestä. Meidän talomme tulee pian sen jälkeen.” Tästä aika kattavasta ohjeesta huolimatta noin kolmasosa ensikävijöistä soittaa parinsadan metrin päästä, uskon loputtua, että miten ne ohjeet menikään.

Tästä sangen omarauhaisesta sijainnista on se etu, että lähistöltä löytyy maisemia. Jos minä olen mukana kuvassa, ne ovat maisemia isolla ämmällä! Torkahtanut mielihaluni valokuvaamiseen alkaa nostaa taas päätään, ja aion yrittää laittaa tännekin kuvia. Y-miehen aarrelaatikoista löytyi myös ihan ässäkuntoinen Nikon F3, jossa on nyt ensimmäinen rulla sisällä. Jännittää turkasesti mitä sieltä tulee vai tuleeko mitään! Vähän niinkuin olisi raskaana, eikä tietäisi odottaako koiranpentuja vai gorilloita. Molemmat olisi tosi isoja ja kivoja ylläreitä. Niitä kuvia täällä tuskin kuitenkaan julkistelen, sillä olen kuvannut vain lapsia. Kalliille filmille elämän tärkeimpiä asioita, ja jaada jaada.

Tajuatteko mitä viikonloppuna tapahtui? Sen lisäksi että oikeasti pääsin blogimiittiin ilman yhtään estettä tai peruutusta, ja sain vielä siellä aikaiseksi sellaisen maailmojasyleilevän rakastan kaikkea -kännin jotka ovat ihania ja lutusia, niin tadaa! Esikoinen täytti 15 vuotta. Olen.. tämä tuli jotenkin niin äkkiä. Kuopus ja keskimmäinen riitelevät jo siitä, kumpi saa esikoisen huoneen.

Kuopus teki muuten meille tänään ruoan. Ihan kokonaan tuo lasten kasvaminen ei siis olekaan haikea ja surullinen asia.


Nimittäin!

Te ette ehkä usko tätä, mutta parin vuoden jälkeen olen tavattavissa blogimiitissä, joka on tämän viikon perjantaina, en muista missä, mutta jossain Helsingissä. Ostakaa mulle kaljaa jos haluatte, sillä rahani ovat loppu.Yösijankin saatan tarvita, sillä vaikka lapsenlikat järjestyivät vaivatta, ei ole rahaa hotelliin eikä tuttuja jotka viettäisivät jo aloitettua kesälomaansa normaalisijoillaan radan varren asunnoissaan. Pahus.

Ja kertokaa mitä mä laitan päälle?! Pikkumustan, taasko? Sen saman jossa moikkasin Termostaattoria Tampereella, ja jonka kiskoin ylleni koska se on niin pahuksen paitulimaisen mukava? Se vaatii horosaappaat, ei niitä voi käyttää kesäkuussa! Vai sittenkin sen palleromaisen ruskeakuvioisen, joka on jo nuhjaantunut? Sitä valkoista en laita, sillä en ajatellut olla varovainen juuri silloin. Ehjiä housuja ei ole enää, ja sitäpaitsi ne kaikki lököttävät. Ne muut mustat mekot ovat ihan tylsiä ja monestikäytettyjä. Apua, nainen vaatehädässä, auttakaa!

Aha. Kuopus pyörähti tuossa vieressä kysymässä että saanko piirtää käteen tällä tussilla, näyttäen käsi hankalassa asennossa supertiukkaa spriitussia. Kielsin ehdottomasti, koska se lähtee käsistä vasta aikuisena, ja muistutin että nyt on kuules äiteen puolituntinen olla sosiaalinen, joten matkoihisi. Lapsi nielaisi, ja ehdin jo kääntyä takaisin ruudun puoleen ennenkuin tajusin pyytää näyttämään kädet. Jotka olivat ihan tussissa. Korjasin lausuntoani sen verran että kyllä se teini-ikään mennessä lähtee ja pyysin käyttämään tavallisia tusseja käsiin piirtämiseen.

– Ja nyt minä kävin poistamassa kissasta punkin. Äh, en minä taaskaan ehdi kirjoittaa. Kuunnelkaa musiikkia sitten.


Syötä otsikko tähän

Muistatteko helmikuisen ystävänpäiväyllätyksen, kun suhde Y-mieheen meni isosti katkolle jatkuakseen toki taas muutaman päivän päästä? Ne muutamat välipäivät olin täysin ruokahaluton. Niiden jälkeen huomasin yllätyksekseni, että olin laihtunut muutaman kilon. Päätin jatkaa samalla, syömättömällä linjalla. Vaikka ruokahalu palasi, pyrin parhaani mukaan tukahduttamaan sen kahvilla ja tupakalla, syöden vain työpaikkalounaan ja kotona iltaruoan lasten kanssa. Tuolloin en jättänyt ottamatta sitä mitä teki mieli syödä enkä jättänyt itseäni nälkäiseksi. Perjantaisin ja lauantaisin karkkia söin karkkia ja muuta mitä mieli teki, hyvällä ruokahalulla ja puhtaalla omallatunnolla.

Näin meni kaksi kuukautta ja seitsemän kiloa ilman nälkää ja hyvävointisena. Sitten ei painon saralla oikein tapahtunut enää mitään, vaikka jatkoin samoilla syömisillä. Nälän tunne oli kuitenkin kadonnut, joten en katsonut tarpeelliseksi alkaa tuhlata aikaa ja rahaa ”tavalliseen” syömiseen. Paino tuntui asettuneen ikävästi yhtä ainoaa kiloa korkeampaan lukemaan, jota olin ajatellut mahdollisena tavoitteena, joten viikkojen mentyä päätin yrittää vähän vielä nipistää syömisestä korvaten joka toisen työpaikkalounaan jonkinsorttisella jauhemaisella ravintopölyllä, jonka pitäisi sisältää kaiken, mitä elimistöni tarvitsee. Ja omenalla! Ei unohdeta omenaa! PAM! Paino putosi samantien kaksi kiloa, ja olen nyt kiloa kevyempi, kuin olin ajatellut olevan edes mahdollista! Ikävä kyllä nyt sitten huimaa ja pyörryttää ja on kovin kehno olo.

Sitten niitä disclaimereita. Toki tiedän että kahdeksan kilon jälkeenkin olen edelleen painoindeksilläni 30 merkittävästi lihava. Yritän lohduttautua ajateuksella, että helmikuussa lievän lihavuuden rajaan oli kymmenen kiloa, nyt vain kaksi. Kaksi kiloa pystyy ihminen laihtumaan, eikö vain? Kymmenen kilon pudottaminen alkaa taas olla aika abstrakti ja vaikea ajatus.

Tiedän myös että tämäntyyppinen syöminen ei ole minkään virallisen tahon suosittelema, vaan päinvastoin, pahexuma. Se kuitenkin toimii minulla, joten en taida alkaa sitä kamalasti säätelemään. Minulla viisi pientä, kevyttä ateriaa ei todellakaan toimi koska a) en ehdi nysvätä niitä b) en ehdi syödä niitä ja c) pienistä aterioista tulee pahalle päälle. Ai niin ja d) pekonia pitää ihmisen silloin tällöin saada.

Liikunnan lisääminen olisi tietysti tosi kiva homma, mutta kun työ on mitä on ja nivelet samoin, niin jätetään kuitenkin vielä väliin, varsinkin kun soutuvene on nyt vesillä ja pihanhoitoon kuuluu viikate ja kirves.

Olin samassa painossa pari vuotta, enkä oikein tiedä miksi nyt sitten innostuin pudottamaan painoa, kun eivät kilot minua ikinä oikeastaan häirinneet. Raadollinen selitys voisi tottakai olla sen helmikuinen välirikko ja ajatus markkinoille paluusta: täytyyhän tytön jälleenmyyntiarvoaan ajatella. Jollekin sanoin mukahuolettomasti että halusin vain kokeilla, vieläkö liha tottelee kuria. Itseasiassa siinä saattaakin piillä totuus; elo talvella ja kevään korvalla oli niin rankkaa itsestä riippumattomista syistä, että ruokailurytmin ja oman painon säätäminen ihan itse on vapauttavaa.

Olenko nyt sitten onnellisempi ja terveempi, ja onko olo kevyempi? Kahdeksan kiloa on kuitenkin aika paljon. No, nivelvaivat ovat kovat edelleen, mutta en ajatellutkaan niiden johtuvan painostani. Muutoin eron huomaa vain siitä, että vaatteet lököttävät ja roikkuvat. Uusia en todellakaan aio ostaa, sillä tiedän kyllä, miten todennäköistä on, että lihon taas.

Puh, olen avautunut.