Saa onnitella. Y-miehen vanha asunto on nyt myyty, ja se tarkoittaa sitä että asuntolaina pieneni juuri puoleen. Orastava, kalvava rahapula on poissa. Ahdistus maailman taloustilanteen takia on poissa. Pelkoni siitä että kulta kääntää kelkkansa ja palaa poikamiesboxiinsa on poissa.
Onnea ja helpotusta himertää hieman tietoisuuteni siitä, että olen alkanut sisustaa kynttilöillä. Urkh.
Jokohan se olisi aika pitkästä aikaa purnata X-miehestä? No ihan sama, tässä tulee:
Edessä on joulu, kuten joka vuosi tähän aikaan. Tänä vuonna se vain tuntuu paljon jouluisammalta, sillä meillä on suuri oma koti, jossa sitä viettää. Suunnittelut on siis aloitettu hyvissä ajoin kaikkien taholta. Koska joulu sattuu tänä vuonna X-miehen viikonlopulle, kysyin lasten palautuksen yhteydessä haluaako hän ottaa lapset jouluksi luokseen vai pidänkö minä, kuten kaikki joulut eron jälkeen. Tämänhetkisessä tapaamissopimuksessa ei ole joulusta mainintaa, aiemmin siinä on lukenut että lapset ovat minulla. Perustelin toiveeni saada tietää hyvissä ajoin, ja pidin sormet ristissä että saisin vastauksen mahdollisimmman pian. X-mies lupasi palata asiaan. Laitoin seuraavana päivänä vielä sähköpostitse kysymykseni, ettei kävisi niinkuin usein on käynyt: ”Et sä mitään kysynyt, en minä ainakaan muista”.
Meni kuukausi.
Päätin että lapset ovat nyt sitten kotona, kun en voi niinkään päin päättää että olisivat isällään, ja ilmoitin sähköpostissa asiasta. TOTTAKAI siitä seurasi purnausta, että ei hän vain ole voinut päättää tuollaista asiaa vielä, kun jouluunkin on aikaa. Enkä kuulema voi olettaa että hän päättäisi tuollaisen asian ennen kuin on puhunut siitä lasten kanssa. Arvatkaa oliko vaikeaa istua sormien päällä sen aikaa kun teki mieli vastata että dude hei, kysymys oli avoinna neljä viikkoa? Oli se.
Lopuksi päädyin vastaamaan jotain tyyliin kun kysyn jotain, oletan saavani vastauksen. Jos en sitä kohtuullisessa ajassa saa, minulle tulee sellainen mielikuva ettei asia ole sinulle lainkaan tärkeä, jolloin minun on päätettävä asia itse, kun en sinun kantaasi saa. Ei liene yllätys ettei tähän sitten tullut enää minkäänlaista vastausta.
X-miehestä selvisi toinenkin vähän eriskummallinen asia. Lokakuun alussa hän kysyi minulta lasten opettajien yhteystiedot, ja oli kovasti vimmainen koska häneen ei oltu otettu yhteyttä koulusta. Annoin opettajien puhelinnumerot ja kerroin että koulussa on käytössä sähköinen reissuvihko Wilma, johon hänen on mahdollista ja hyvin suotavaa pyytää omat tunnukset. Sen kautta viestiminen opettajien kanssa on tosi simppeliä ja nopeaa, ja sieltä näkee yhdellä vilkaisulla esimerkiksi lapsen kokeiden tulokset. Tässä marraskuun alussa oli sitten nk. kolmikantakeskustelut, jossa opettaja, oppilas ja vanhemmat istuvat saman pöydän ääreen juttelemaan koulun sujumisesta.
Täytyy tunnustaa että olin hieman jännittynyt niihin mennessäni, sillä X-mies olisi saattanut hyvinkin hoitaa itsensä paikalle, ja hänen kohtaamisensa on nykyään minulle aika vastenmielistä. Turhaan jännitin. Lasten isä ei ollut ottanut minkäänlaista yhteyttä opettajiin, vaikka kuukautta aiemmin oli kovin tuohtunut siitä että hänet oli ikäänkuin unohdettu lasten koulun taholta. Ehkä siitä olisi sittenkin ollut liikaa työtä.
Muistin aikana kulhot Tiinalle. Oikeasti ne ovat paljon värikkäämpiä, mutta koska ihminen kokee olevansa oikeutettu pieneen laiskotteluun, ei se jaksa etsiä oikeaa kameraa parempia kuvia varten. Pahoittelen.
Kokeillaan tätä kännykkäpäivitystä taas, kun olen jumissa töissä odottamassa pääsyä hoitajalle. Kotona ei tosiaankaan ole ollut blogille aikaa, sillä minun käsitöitäni on pyydetty samoihin myyjäisiin kahdelle eri pöydälle. Täytyi siis sunnitella ihan eri oloisia juttuja.
Päädyin virkattuihin sydämiin kolmannen luokan leirikoulupöytään ja vanhempainyhdistyksen pöytä saa myytäväksi virkattuja villakulhoja. Kulhoista tuli aika …värikkäitä, sillä käytin niihin kissan hajottaman värikkään hahtuvakiekon. Poimin pätkän sieltä, toisen täältä, ja voi hyvin olla etteivät nämä mene yhtä kuumille kiville kuin edellisissä koulujoulumyyjäisissä valkoiset vastaavat kulhot. Voin lievästi pahoin kun näin että ne myytiin kahdella KYMPILLÄ. Huhhuh.
Tästä projektista poiki muutakin, sillä laitoimme viikonloppuna eteiseen naulakot, ja Y-mies näkisi mielellään hattuhyllyllä minun virkkaamani pipolaarit. Ja aikansa kulhojen napakkaa rakennetta ihasteltuaan haluaisi samantyyppisen pipon. Heti kunhan anopin huivi ja esikoisen säärystimet ovat alta pois, aion alkaa työhön.
Noin muuten menee parhaiten ikinä. Pihalampi jäätyy välillä ja on käsittämättömän kaunis. Pakkanen kirjoo myös kuistin lasi-ikkunat niin, ettei kuisti kaipaa niiden lisäksi joulukoristeeksi kuin muutaman tuikun. Takka, jonka tarkoitus on pitää yläkerta lämpimänä, ei tunnu vieläkään työläältä vaan etuoikeudelta.
Tietoisen päätöksen myötä olen hakeutunut entiseen malliin ihmisten ilmoille, ja kas, parisuhteessa on taas kukkea kausi! Mussun mussun ja pusi pusi, tuonko kahvia, otatko viltin, anna kun lämmitän käsiäsi.
Kyllä tästä hyvä tulee.
Kuopuksella oli tänään jokseenkin kurja iltapäivä. Oli tarkoitus että yhdeltä päässyt lapsi menee reippaasti kotiin, syö tukevan välipalan ja tekee läksyjä jos ehtii, ja minä sitten noukkaisen hänet kyytiin ja kiidätän takaisin koululle, jossa pidettävään vanhempainvarttiin ehtisimme nipinnapin. Suunnitelma piti mainiosti vielä siinä vaiheessa, kun soitin töistälähtiessäni. Lapsi oli jo kävelemässä kotia kohti, ja vakuutti kävelevänsä supernopeasti, kun on niin kova kakkahätäkin.
Kun pääsin kotiin noin kolme varttia myöhemmin, kyyhötti lapsi etukuistilla housut hassusti puolitangossa ja ilmiselvästi kylmissään. Avainta ei ollut löytynyt, joten housuunkin oli vähän tullut tuhrua. No, mikäs siinä, housut vaihtoon, pyllyn pesu, ja vähän lämmintä kaakaota mielialan paikkaamiseen, vaikka ei oikeasti olisi ehtinyt. Ihmettelin märkiä sukkia ja märkää lahjetta, ja lapsi vakuutti että hän on vain hikoillut. En uskonut että lapsi voi hikoilla lahkeitaan märiksi pakkassäässä, joten kuopus tunnusti koettaneensa pihalammen jäätä kengällä, ihan vain pikkuisen. Se oli ollut yllättävän heikkoa. Ikävä kyllä kastuneet kengät olivat ainoat sopivat kengät tähän säähän, ja niiden kuivaaminen edes huomiseksi olisi työlästä. Kun kaakao kaatui syliin, en oikeasti tiennyt itkeäkö vaiko nauraa, mutta olin silti iloinen siitä että kiireessä tehty kaakao oli oikeasti vain lämmintä, ei kuumaa.
Autoon istuttuani huomaan pihatiellä jotain erikoista. Olen vähällä nousta katsomaan mikä siinä oikein on, mutta kuopus ennättää toteamaan että se on ketun kakka. Tai mäyrän. Eikä kannata nousta katsomaan. Tajuan toki mitä olin tuijottanut, eikä ketulla tai mäyrällä ollut ollut sen läjän kanssa mitään tekemistä.
Vanhempainvartista (johon ennätimme minuutin tarkkuudella) palattuani kaaputin sen lapioon ja heitin metsään.
Ihmettelenpä vain miten noin narraavaan poikaan pitäisi suhtautua. Valehtelu ei ole erityisen iloinen asia, mutta kovin harvassa taitavat olla ne ihmiset, jotka voivat pokkana sanoa että kakkasinpa tuohon tielle ja aikani kuluksi polkaisin jään rikki lammesta ja kastelin ainoat kenkäni, sori vaan.
Taidanpa antaa olla.
Jos olette ikinä kompastuneet mustaan kissaan pimeällä pihatiellä, tiedätte miten epätodelliselta se hetki ilmassa tuntuu. Epätodellisuuden tuntu katoaa noin sekuntia myöhemmin, kun muutenkin särkevät luut tärskähtävät tantereeseen ja veren tirsuminen kudoksista alkaa.
Sanoinko muuten että sain lähetteen paikalliseen sairaalaan epämääräisten kipujeni ja muiden oireideni vuoksi (joita en ilkeä tässä eritellä, mutta jotka ovat aika pitkälti luettavissa erään reumataudin oireluettelosta)? Sain minä. Tosin kun ottaa huomioon että kuopus on ehtinyt odotella kutsua nielurisaleikkaukseen jo viisi kuukautta, en aio pidätellä henkeäni omaa kutsuani odotellessa. Puren hammasta ja pärjäilen, kuten tähänkin asti. Hassua muuten että nyt kun vaadin saada puheeksiottokeskustelun poissaoloista esimiehen kanssa ja hän on tilanteestani tietoinen ja ihan luvalla luvannut olla pois aina kuin en pärjää, jaksankin töissä paljon paremmin! En jummarra.
Nuorimmat rakensivat tänään legoista punakeltaisen shakkilaudan ja nappulat. Kehuin oivaa ideaa, ja tulin maininneeksi että isot lapset ne vasta legoilla leikkivätkin, kun osaavat tehdä niillä kaikkea noin hienoa. Kuopus hymyili kauniisti ja alkoi rakennella jotain uutta asiaa. Hetken päästä näin lattialla lego-akkelin, jolla oli tissit.
Ketä minä oikein huijaan?
Mihinkään ei pääse parisuhdeasioissa apua hakemaan ennen joulua, sillä tapauksemme ei ole akuutti alkoholin käytön vähyyden sekä väkivallan ynnä pettämisen puuttumisen takia. Yritän pysyä kartalla omien voimavarojeni määrästä, enkä pidä siitä miten suuri osa niistä valuu toisen hyväksi ilman että takaisin tulee kovinkaan paljoa.
Kuinka paljon loppujen lopuksi kannattaa yrittää?
Tiedättekö miten hirvittävä takaisku täällä korvessa asuessa on, jos auto hajoaa? Tai jos se hajoaa niin että sillä voi kyllä ajaa, mutta korkeintaan kuuttakymppiä? Ja arvatkaa hajoaako se juuri silloin, kun kalenteriin on merkattu työpäivä klo 4.30-18.30 ja jokainen minuutti autonratissa tuntuu minuutilta lähempänä kuolemaa?
Elossa tässä nyt kuitenkin ollaan, vaikka jouduinkin ajamaan kotiin pikkuteitä kaikki ikkunat auki pysyäkseni hereillä. Eksymisen uhka syyti mukavasti adrenaliinia elimistöön, ja vaikka autossani ei olekaan ilmastointia, sain sen silti niin kylmäksi että kun astuin autosta kahdeksanasteiselle kotipihalle, tuntui ulkoilma lämpöiseltä. Ja kotona oli valmis ruoka, lämmin sauna ja vihdoinkin asennettu vahvistin saunan kauiuttimiin, ja hankittu vieläpä uusi Megadethin levy, joten …ei valittamista.
Koko seuraava päivä olikin sitten vapaata, ja ihan syystä. Näköjään kolmikymppisenä tarvitsee jo toipumisaikaa tuollaisista työrupeamista, vaikka jos totta puhutaan, en edes tehnyt oikeaa työtäni kuin muutaman tunnin. Pääasiassa leimasin äänestyslappuja ja hymyilin. Vahingossa tulin myös ärähtäneeksi naapuriosaston esimiehelle joka väsymyksestä johtuen ratkesi vallan kaksimieliseksi, ja ajoin hänet topakasti kahville. Ihmettelinkin miksi toiset niin kummasti katsahtivat, ja tajusin hyppineeni vähän väärälle nenälle noin vuorokausi myöhemmin. Hups.
Ja mitäkö vapaapäivänäni tein? Sen lisäksi että tein kotitöitä ja kävin kuopuksen kanssa autokorjaamolla? No en mitään. En ota tolkkua tästä uudesta elämästä. Ennen makasin hyvällä omallatunnolla sohvalla. Katselin televisiota. Kudoin, virkkasin, surffasin netissä, pelailin, ylipäänsä ihan kaikkea muuta kuin kotitöitä. Nyt tää tahtoo puunaa puunaa, ja vaikka koti on siistimpi kuin ikinä koskaan, huomaan silti sotkua joka paikassa. Pihakin repsottaa.
Voi kyynel.
Tulipahan vielä yksi kirpaiseva vanhenemisen merkki mieleen: Kun nykyään näen oikein söpön pojan, en mietikään söpöyttä millään tavalla pariutumisen kautta, vaan lähinnä pohdin, tuleekohan kuopus näyttämään yhtään tuollaiselta sitten isona. Olenko muuten muistanut kertoa että minulla on nyt ihan oikeita harmaita hiuksia? Niitä on nykyään jo yli kymmenen, ja koska en voi värjätä tätä tukkaani (tai voisin kyllä, mutta se olisi kampaamo-operaatio ja ihan turkasen kallis) ne loistavat tummista lockseista kuin halogeenikuidut. En oikein tiedä mitä ajatella. Toistaiseksi pistän vain pannan niiden päälle ja jatkan hommiani, sillä muuhunkaan ei ole aikaa.
Mieleni teki kirjoittaa jotain pikkupojan äitiydestä, mutta kiitos lääkityksen (joka onneksi loppuu viikonloppuna, yrittäkää kestää nämä kirjoitusvirheet joita jää, vaikka yritän kuinka niitä kitkeä) se tuntuu ehkä vähän turhan isolta asialta pohdiskeltavaksi. Sen voin ainakin sanoa varmuudella, että ilman kuopusta olisin kauhuissani, jos joku äiti sanoisi pikkupoikansa ryhtyvän isona ammattisotilaaksi – ja äidin tukevan häntä haaveessaan. Olisin oksennellut ja pyörtyillyt silkasta järkytyksestä. Ei aseita, ei tappamista, eivät tuollaiset asiat kuulu lapsen maailmaan! Ja jos kuuluvat, on jotain pahasti vialla ja sossu saisi luvan tulla kylään.
Kuopuksen maailmaa seuratessani on minulle kuitenkin selvinnyt, että ammattisotilaan elämä on 7-vuotiaan mielestä lähinnä ammattipartiolaisen elämää. Ollaan leiritulilla ja nukutaan teltassa – mutta välillä tehdään upeita räjäytyksiä ja juostaan tiedättekste siidesti ja ollaan tosi ovelia ja voitetaan pahikset. Kaikki tämä hauskojen kaverien kanssa – eivätkä tytöt pääse mukaan. Vaikka lapsi haaveilee taisteluista, hän ei todellakaan tajua mitä oikea taistelu on – ja jos aavistaakin, sulkee sen mielestään pois.
Vaikka nyt tuenkin lasta ammattihaaveessaan, voin silti olla aika varma siitä, että se lopullinen uravalinta tulee kyllä olemaan jotain ihan muuta. Pelkään että jos tuputan pasifisimia liikaa, pojasta tuleekin rauhanturvaaja!
Ja nyt on jätettävä kirjoitus hiomatta ja muotoilematta, katkennut ajatus kokoonkursimatta, koska juurikin mainittu lapsonen tuli saunasta pitkänä, isohampaisena ja tikunlaihana vaatien korvien puhdistamista ja varpaankynsien leikkuuta. Sen jälkeen on vuorossa aiemmin illalla neuvoteltu kainalopaikka vielä valitsemattoman elokuvan ääressä.
Perjantai, gotta love!
Minulta udeltiin miksi en kirjoita erjesta enää niin paljon kuin ennen. Tässä syitä:
Syy sille miksi kirjoitan jo kolmatta päivää peräkkäin, on sekä huonossa omassatunnossa että esikoisessa. Esikoinen kun on sen poikakaverin tullut hankkineeksi, niin tulee sitten luuhanneeksi tuolla kylilläkin. Aluksi hän lähti muka lenkille, vaikka kävi todellisuudessa moikkaamassa poikaa pilkkopimeässä metsässä. Narautin hänet siitä pari iltaa ihmeteltyäni, miten lapsi voi muka olla lenkillä ja silti huutoetäisyyden päässä. Hiippailin pimeää tietä myöten kunnes kuulin äänet ja paikansin esikoisen ja pari poikaa hiekanottokuopan pohjalle. Ystävälliseen ja kuuluvaan ääneen toivotin pojat sitten huomenna tervetulleiksi meille, missä varmasti olisi mukavampaa kuin kylmässä ja kosteassa hiekkakuopassa. Hekotellen pojat hyppäsivät pyöriensä päälle – ja yritin käydä keskustelua esikoisen kanssa siitä että saa mennä ja saa tavata kavereita KUNHAN KERTOO MINULLE MISSÄ ON! Luulin jo että sana meni perille, kunnes viime perjantaina lapsi sitten torspoili mitä torspoili. Dille.
Facebook -tilin tilapäinen poisto taisi kuitenkin tehdä tehtävänsä, ja nyt minä olen sitten yhtäkkiä ollut taas lokaatioinformaation arvoinen. Tänäänkin lapsi soitti ”Mervin” kännykästä että menee ”jonnekin” ja tekee ”jotain” ”joittenki tyyppien” kanssa. Pyysin ilmoittamaan kun tietää missä on ja kenen kanssa.
Meni kaksi tuntia.
Soitin ”Mervin” puhelimeen, johon vastaa murrosikäinen poika. Kun kysyn esikoista, kuuluu läpi pelokas kuiskaus ”Se on sun mutsis!” ”Öö niin joo mää oon täällä poikakaverin luona, me just tultiin ja me just lähdetään, moikka!” Just. Niin varmaan.
Joka tapauksessa, olen ihan tyytyväinen siitä, että saan olla enemmän tietokoneella.
Tiedättekö mistä tietää olevansa melkoisen lopullisesti aikuinen? Ei se mitään, kerron sen silti. Jokainen teistä on nähnyt tämän listan:
1. Huonekasvisi ovat elossa. Et myöskään polttele niiden lehtiä.
2. Seksi 80cm leveässä sängyssä ei tule kysymykseenkään.
3. Jääkaapissasi on enemmän ruokaa kuin olutta.
4. 06.00 on heräämisaikasi, ei nukkumaanmenoaikasi.
5. Kuulet lempikappaleesi hississä tai kaupassa.
6. Kannat mukanasi sateenvarjoa, ja seuraat säätiedotuksia.
7. Ystäväsi menevät naimisiin ja eroavat kimpassaolon ja bänksien sijasta.
8. Sinulla on lomaa 30 päivää entisen 3 kk sijaan.
9. ”Pukeutuminen” ei enää tarkoita farkkuja ja villapaitaa.
10. Soitat poliisille naapurin penskoista jotka soittavat musiikkia liian kovaa.
11. Vanhemmat sukulaisesi kertovat sinulle seksiaiheisia vitsejä.
12. Et enää tiedä mihin aikaan McDonald’s menee kiinni.
13. Autosi vakuutusmaksu pienenee samaan aikaan kuin sen osamaksuerä kasvaa.
14. Syötät koirallesi koiranruokaa lihapiirakoiden sijaan.
15. Sohvalla nukkumisesta tulee selkä kipeäksi.
16. Et enää nuku päiväunia puolesta päivästä iltakuuteen.
17. Treffien määritelmä on illallinen ja elokuva sen sijaan että niillä vain aloitellaan.
18. Kananugetit kolmelta aamulla pikemminkin sekoittavat vatsasi kuin rauhoittavat sen.
19. Ostat apteekista Buranaa ja närästyslääkettä kondomien ja raskaustestien sijaan.
20. Viiden euron viinipullo ei enää ole ”hyvää kamaa”.
21. Syöt aamiaisruokia aamiasaikaan.
22. Toteamus ”Nykyään ei enää pysty ryyppäämään niinkuin ennen” korvaa kliseesi ”En enää koskaan juo noin paljoa”
23. Yli 90% tietokoneen äärestä viettämästäsi ajasta kuluu oikeasti työasioihin.
24. Et enää ota pohjia kotona ennen baariin lähtöä.
25. Luit kaikki ylläolevat etsien kohtaa joka ei pitäisi paikkaansa.
(Kohdat 2, 5, 15 ja 18 kirpaisevat erityisesti.)
Tämän lisäksi lääkärit ovat nuorempia vuosi vuodelta ja entiset komeat alokkaat ovat muuttuneet räkänokiksi pikkupojiksi. Niin, ja tunnen Euroviisujen esikarsintaehdokkaan.
Kolme kertaa ikuisuus 