Tuota noin, otetaanpa komento takaisin.
Yhdessä mennään taas eteenpäin, paljon viisaampina vain. Olisittepa nähneet miten erehdykseni ymmärrettyäni riensin helsinkiläiseen hotelliin ja esitin sydäntä raastavan monologin, jolla olisi taatusti saanut palkintoja!
Sainkin. Y-miehen.
Täällä kirjoittaa sitten taas kerran itsenäinen nainen. Parisuhde kompastui omaan mahdottomuuteensa, ja vaikka välillä tekeekin pahaa, itkettää, oksettaa, kaduttaa, surettaa, harmittaa ja inhottaa, olen silti koko ajan tietoinen siitä, että tekemällä tämän nyt säästän itseni kaikilta niiltä sydänsuruilta, joissa oli jo minun nimeni valmiina. Ehkä saan ne vielä muodossa tai toisessa osakseni, mutta en ainakaan enää samalta ihmiseltä. Ihan taatusti on raja sille, kuinka paljon tarvitsee rakkaaltaan sietää, ja omani on nyt sitten tullut vastaan.
Seli seli.
Kurjaa on.
Älkää kysykö yksityiskohtia.
Kun erosin X-miehestä, kaipasin hirveästi uutta kumppania, ja nimenomaan uutta ja kaikiverroin parempaa kumppania. Halusin että mies on minua pidempi ja isompi, halusin että hän on käsistään kätevä ja perillä kaikenlaisesta tekniikasta, tykkäisi liikkua luonnossa ja omistaisi auton, tykkäisi raskaasta musiikista ja haluaisi käydä keikoilla kanssani ja jätetään nyt tässä luettelematta kaikki se, mitä toivoin petipuolella osattavan. Y-mies täytti ihan joka ikisen toiveeni kaikilla niillä alueilla, joilla minulla toiveita oli, ja silti lopputulema on tämä. Tällä kerralla ajatuskin uudesta kumppanista tuntuu todella kaukaiselta. En edes ajattele että kukas minut kelpuuttaisi, vaan nimenomaan niin päin, että mitä ihmettä minä uudella kumppanilla tekisin. Ja vaatimuslistakin on drmaattisesti lyhentynyt: haluaisin että mies olisi ystävällinen.
Tämä taitaakin olla maailman miesten onni. Kuten nyt on tietooni saatettu, olen kova tyttö pilaamaan miesten elämän.
Harmi etten löytänyt tästä biisistä parempilaatuista versiota, mutta Pikku Kukan 14 varista on nyt täällä kovalla soitolla.
Pesin illalla raahkiväsyneenä hampaita, kun keskimmäinen yhtäkkiä rutisti minua tiukasti ja hymyili jotenkin niin kummallisen näköisenä, että minäkin tajusin väsymyksestäni huolimatta että nyt tapahtuu jotain. Hetken tiukkaamisen jälkeen keskimmäinen selitti: ”No ku mä just niinku tajusin, että sä oot niinku vaan sellanen nainen joka sai lapsia, ja että se on ihan sattumaa, että just mä oon sun lapsi! Mä oon aina ajatellut että sä oot vaan äiti, mutta sehän on tosi harvinaista että sä oot just mun äiti. Mä tajusin että äitihän vois olla joku ihan kamalakin nainen, mutta mulla kävi kyllä aika tuuri, kun just sä satuit mun äidiksi. Sä oot silleen kiva niinku ihmisenäkin.”
Lapseni syö ilman kipulääkitystä. Vähän kerrallaan ja irvistellen, mutta kuitenkin.
Lapseni myöskin haisee pahalta. Hiipimisleikeissä ennen loistanut ei pääse enää lymyämään selän taakse, kun nielusta nouseva tuoreen kissankakan haju paljastaa, missä nielurisaleikkauspotilas kulkee.
Lapseni on myöskin menettänyt kahdeksan prosenttia painostaan huonon syömisen takia. On kamalan näköistä, kun lapsella lantio lonkottaa ja kylkiluut voi laskea mennen tullen, samoin selkänikamat ja varvasluut jalkapöydässä.
Ai, haluatteko kuulla jostain muustakin kuin hitaasti toipuvasta kuopuksesta? Voisin varmaan voivotella pakkasta tai rahapulaa (jouduin ostamaan kaiken rahanmenon päälle vielä sukset nuoremmille), mutta eiköhän nyt ole jo X-miehen vuoro.
X-mies on saanut ihan uuden vaihteen päälle ääliömäisyydessään. Loppiaisviikon torstaina olin pakkaamassa autoa pohjoiseen lähtöä varten, kun X-mieheltä tuli tekstiviesti: Hei, voisin ottaa lapset loppiaiseksi. Moneltako tuot? Muistattehan että pohjoiseen lähdön syy oli ryppy tässä uudessa rakkaudessa, ja olotila aika raskas? Vastasin huokaistuani jotenkin näin: Olemme jo lähdössä Ouluun. En tiennyt että haluat lapset loppiaiseksi. Vastaus tuli sekunnissa: Ainahan minä olen ottanut lapset loppiaiseksi, miksi en olisi nyt ottanut? Uskomatonta että kehtaat viedä minulta sekä joulun että uuden vuoden lasten kanssa, ja nyt vielä loppiaisen! Vanteen alkaessa puristaa päätäni huokaisin jälleen ja muotoilin viestin kieli keskellä suuta: Saat tavata lapsia kun haluat, mutta kysy aina muutamia päiviä aikaisemmin sopiiko meille, sillä meillä saattaa olla muita suunnitelmia. En edes maininnut siitä että olin tarjonnut hänelle joulua jo lokakuussa, ja kun vastausta ei kuulunut, päätin sitten marraskuussa että lapset ovat kotona. Enkä maininnut siitäkään, että lapset eivät halunneet kuulla puhuttavankaan uudesta vuodesta isän luona, sillä isä on ekologinen eikä osta raketteja.
Seuraava päänkiristys tuli siinä vaiheessa, kun X-mies lisäsi tapaamissopimusehdotukseen kohdan, jossa hän pitäisi lapsia kesällä kaksi viikkoa, eikä hänen tarvitsisi maksaa elatusmaksua siltä kuulta ollenkaan. Aluksi laitoin ihan lyhyen viestin jossa totesin etten tuollaista sopimusta voi allekirjoittaa, ja vastaukseksi sain vänkäystä siitä, etteivät lapset edes kesällä kuluta niin paljon, ja että miten minä voin kuvitella että hän tekee lasten kanssa yhtään mitään, jos minä en sen kuun elatusmaksusta luovu? Silloin laitoin linkin Yhden Vanhemman Perheiden Liiton sivuille, kohtaan elatus, jossa aika aukottomasti todetaan että yleensä niin kutsuttua luonapitovähennystä elatusmaksuun saa silloin, kun vanhempi tapaa lapsia 7-9 yötä joka ikinen kuukausi. Ja että elatusmaksuun lasketaan lapsen elämiseen vuodessa menevä keskiarvo, eikä se suinkaan ole kuukausittainen maksu. Ja että olen nyt tammikuussa maksanut lasten harrastukset, yhteensä noin 200 euroa ja kuopuksen leikkauksen, noin sata euroa, saa osallistua jos kokee sen itselleen tärkeäksi. Eipä ole näkynyt.
Ja vielä yksi asia rassaa suunnattomasti. X-mies kyseli aika hyökkäävään sävyyn, että olikohan joku tietty syy sille, että hän sai minulta tiedon kuopuksen voinnista leikkauksen jälkeen vasta ”myöhään illalla” klo 18.50, kun taas ”avopuolisoni” tiesi kertoa jo klo 17, että lapsi on leikattu jo. Voitte kuvitella miten monta haukkumatermistöön kuuluvaa sanaa sain pyyhkiä vastausviestistäni pois, kun muotoilin taas kerran kieli hyvin keskellä suuta että: Kyllä itseasiassa oli, vitun nuija. Olin lapsen kanssa sairaalaosastolla, jossa kännykkä piti pitää suljettuna, joten niinpä sitten pidin,ääliö. Soitin kello 14 kyseiselle avopuolisolleni, joka hyvin ystävällisesti oli luvannut hakea meidät sairaalasta, ettemme lapsen huonon voinnin takia voikaan kotiutua kello 15 kuten oli suunniteltu, idiootti. Muuten en lapsen viereltä poistunut, ääliö, sillä lapsi voi todella huonosti, oksenteli ja oli sekava ja kivulias. Yritän toimia seuraavalla kerralla toisin – not! Ehkä seuraavalla kerralla voisit soittaa suoraan sairaalaan käyttäen tiedosaantioikeuttasi, saatanan sika, ennenkuin harmistut näin kovasti asiasta, joka olisi selvinnyt yhdellä mitättömällä puhelinsoitolla.
Ja uusin nyt ennen viikonloppua. Haluaisin tavata lapsia tulevana viikonloppuna la klo 13- su 17.45, vaikka tapaamissopimusta ei ole allekirjoitettu. En edelleenkään katso, että minun olisi kohtuullista kuljettaa lapsia 60 km tapaamiseen kun sitä tapaamissopimusta ei edelleenkään ole, syytönhän minä siihen olen, ja tämä on X-miehellä hyvin tiedossa. Vastasin: Selvä juttu, olemme kotona klo 13. Tervetuloa! Sen jälkeen miehestä ei kuulunutkaan yhtään mitään – varsinkaan lauantaina klo 13.
Olen alkanut saada säännöllisiä päänsärkykohtauksia kaikkien muiden kipujen päälle. Rouskutan särkylääkkeitä kuin irtokarkkeja (joita en voi enää rouskutella, koska vatsan limakalvot eivät oikein enää tykkää ruoasta kaikkien niiden lääkkeiden takia), ja olen jo silmäillyt pian kuopukselta jäävää ärtsympää särkylääkeliuosta sillä silmällä, että joku päivä mä otan ja hulautan senkin.
Kolme kertaa ikuisuus 