Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2011

Joukkoon kuulumisesta

Ai että tuo viikon lepoloma oli mukava pieni hengähdystauko. Nyt nimittäin mennään taas ja lujaa.

Kerroin Y-miehellekin episodista kollegattaren ja miesystävänsä luona, ja Y-mies oli vakaasti sitä mieltä että tästä on pakko kertoa työpaikalla ainakin luottamusmiehelle sekä vuoropäällikölle, sillä riehunut niljake on työpaikallani esimiehenä. Esimiehiä on kyllä muitakin pitkälle toista kymmentä, että ihan kamalan suuria mahdollisuuksia hepulla ei minun elämäni vaikeuttamiseen ole. Ähhhh, miksi tämän pitää olla näin hankalaa? Voi kun olisin älynnyt käydä juttelemassa mainittujen tahojen kanssa jo tänäaamuna, sillä niljake oli tullut kuudeksi töihin vaikka oli edellisenä iltana kahdeksalta kaatokännissä. Kymmenessä tunnissa vesiselväksi? Ihan pikkuisen epäilen, semminkin kun kollegatar raportoi että mies kävi illalla muutamaan otteeseen oven takana, ilmeisesti naapurikuppilasta vauhtia ponnistaen.

Huoh.

Jotenkin olisi helpottuneempi olo jos minulta olisi edes pyydetty anteeksi ja vedetty tappouhkaus takaisin.

Mainokset

300 dollaria

Näköjään suuren tunnekuohun vallassa kirjoittamisesta on tulossa tapa. Tunnekuohun lisäksi tällä hetkellä koettelee närästys, sillä ei eilisestä energiajuomaöveristä ihan vielä ole ohi päästy, vaikka kädet eivät enää tärisekään.

Tunteita kuohuttaa tuo mieskunta, tiedättehän, se joka muistuttaa kovin ihmiskuntaa mutta eroaa ratkaisevilla tavoilla. Loman aikana esikoiseni kävi ensimmäistä kertaa ominpäin moikkaamassa biologista isäänsä, ja todella ajattelin että se olisi hänelle hyväksi ja kaikilla mahdollisilla tavoilla oikein. Sitten minulle kerrotiin että isältä on tässä kymmenen vuoden aikana otettu kaksi lasta pois, hän on raiskannut 16-vuotiaan tytön ja lähtenyt vuokra-asunnostaan niin kiireesti, että muutama kissa jäi taakse nääntymään nälkään. Mutta nyt taitaa olla elämä taas raiteillaan, rinnalla on ollut jo pari vuotta sama tyttö, joka tulee täysi-ikäiseksi samoihin aikoihin kun heidän esikoisensa syntyy. Nämä kaksi aiemmin pois otettuakin syntyivät äidille, joka oli molemmat saanut jo ennen 20-vuotispäiväänsä. Itse olin esikoisen syntyessä 16-vuotias, mutta silloin tämä kyseinen miehenkuvatus oli kuitenkin itsekin vasta parikymppinen. Näköjään aina löytyy tyttöjä, jotka kokevat reilusti vanhemman niljakkeen huomion imartelevana, eivätkä tule ajatelleeksi että on aika saamarin hälyttävää, ettei miehellä ole koskaan ollut yli 20-vuotiasta naisystävää. Iän mukana kun tuppaa tulemaan vähän järkeäkin.

Onneksi välimatka on pitkänpitkä, sillä nyt kun tarkemmin ajattelen, en todellakaan halua tuota miestä lapseni elämään, vaikka biologinen side onkin olemassa.

Hetkinen sitten palasin työkaverittareni luota, jonne minut hälytti hänen äitinsä. Hetkisen venkslailun jälkeen pääsin lukitusta alaovesta sisään ja asuntoonkin. Sitten kävinkin lyhyen keskustelun työkaverin tukevassa humalassa olevan miesystävän kanssa, joka kyllä parhaansa mukaan yritti kerätä puhtia provosoituaakseen tarpeeksi käydäkseni minunkin kimppuuni, mutta häkeltyi sitten siitä että sen kummemmitta aneluitta ja piipittelyittä soitin poliisille. Muutaman onneksi hätäkeskuksen nauhalle tallentuneen tappouhkauksen ja seinän murjonnan jälkeen mies ymmärsi kuin ymmärsikin vetää kengät jalkaansa ja lähteä suksimaan. Hetkisen rauhoittelin järkyttyneitä lapsia ja sillä välin kun kollega soitti äidilleen kertoakseen olevansa elossa, opetin lapset soittamaan itse salaa hätäkeskukseen eikä mummille niin, että riehuva idiootti huomaa ja heittää puhelimen seinään.

Kysyn vaan, että minkä kiven alta näitä oikein sikiää?


Einäineinäeinäin

Ihanvaansitähalusintullakertomaan että älkääikinäjuoko2,5litraaenergiajuomaa työpäivänmittaisessaajassavaikka kuinkaolisipakkopysyäskarppina varsinkaanjosettesyöyhtäänmitään silläsiitätuleeainakinnäinkofeiiniherkälleihmiselle ihansaatananpahaolojahirveähorkka jatuntuu siltäettäonpakkolähteäbaariin vaikkatietääettätässäolotilassaonparaspysyäkotonapiilossakaikilta janytkunoikeastaanajattelen, alkaatuntuaettänuoseinätovatpaljonlähempänä kuinsilloinkunmelähdettiinlomalle VOILUOJAnäittekötetuota? Ihanvarmastituoseinäliikahtijustäsken lähemmäksimänäinsenelokuvansilloinpentuna jossaseäijäilitistyimelkeinsiihen ansaanjasittensen jossapoteronpäälläjurnutettiintankillaniinettäkaikki siellälitistyijatottakaimämuistanTaivaallisenRauhanAukionmäen kestäahtaitapaikkojajaihanvarmastinuo seinätliikkuiäsken jamitenmustatuntuuettäjos mäkattoisinikkunastaniinsielläolisjoku tuijottamassavastaanvaikkameasutaankolmannessakerroksessa ihanvarmastisielläonjokueikäsilläole hyvätmielessämämenisinnyt kylläepeitonallepiiloonmuttamäpelkään ettäsepeittoalkaayhtäkkiäpainaa jasiitätuleelyijypeittoenkämäikinäpääsepoissenalta vaantukehdunsinneenkäsaaenääikinähappea janytmunonkylläpakkolähteäjuoksemaantai munsydänhalkeaajasiitätuleejärkyttäväsotkuenkä mäpystyavaamaansiivouskaappiakoskasiellävoiollaJOKU!


Beer and titties

Arvon ihmiset, pitkään ihailemani Sydän, sydän tekee paluun ravintolalaiva Wäiskissä perjantaina 8. 4. kuluvaa vuotta. Ainoa ongelma tässä on, että nyt on vehdattava reilunkokoinen kuukausi ajantapon merkeissä. Onko pakko malttaa jos ei halua?

Sitäpaitsi nyt kun vietänä talviloman viimeistä päivää ja pistän jo silmälle missä kaikkialla irtonaista meiltä peräisin olevaa kamaa on pakkausta ajatellen, alkaa harmittaa että talvella kaikki kitistyy niin kovin kireäksi. Lomaakin pelkkä viikko! Keikan aikoihin pitäisi olla kevään jo täydessä käynnissä, mutta koska päätin vihdoinkin antaa talviangstillekin sijaa, tuntuu se kovin kaukaiselta ajatukselta. Pakkanen ja lumi alkaa niin riittää, toppavaatteet ja kaulahuivit riittää, ja ennen kaikkea olen saanut yltäkyllikseni sähköiskuista, joita rätsähtelee sormiin niin vaatenaulakoista, pukukaapin ovesta kuin kauppakärryistäkin.

Kerran yritin vaihtelun vuoksi purkaa sähkölatauksen sormien sijaan nenästä koskettamalla sillä Y-miehen metallista vaatenaulakkoa. Sitä en tee toiste, tietynlainen tylsistyminen on kuitenkin ihmiselle hyvästä. Ainakin paremmasta kuin kirvelevä klyyvari, vuotavat silmät ja ympärillä leijuva otsonin lemu.


Ilmaominaisuudet käytössä

Älkää ihmiset ramppikuumettako mua. Yli sata kävijää päivittäin vaikka en ole kirjoittanut aikoihin? Ohhoh!

Itseasiassa vietän tällä hetkellä kohtuullisen ansaittua talvilomaa täällä pohjoisessa, ja suokaa anteeksi lukuisat tekstiin todennäköisesti kaikesta viilaamisesta huolimatta jäävät lyöntivirheet, sillä äidin näppis on vanha ja ropiseva.

Matka tänne alkoi niin dramaattisesti, että kun auto lopulta saatiin käyntiin sieltä huoltoaseman pihalta eikä yhdelläkään lapsella eikä kissalla ollut paleltumia, loppumatka sujui suhteellisen loistavasti. (Arvatkaa huviksenne olinko edellisenä päivänä kehunut ettei autoni ole kertaakaan nikotellut vaikka pakkasta olisi sata?)  Itseasiassa niin loistavasti, että jaksoin loikata suoraan autosta saunaan ja saunasta baariin. Ja mitä sitten tapahtuikaan, jääköön ikuisesti pimentoon ja ollaanpa kaikki hetki kiitollisia siitä, etten tunne täältä enää ketään ja että olen lihonut täältä lähtöni jälkeen kolmisenkymmentä kiloa, niin ettei kukaan tunnista myöskään minua. Sen vaan sanon, ettäääääääääääääääenpäs sanokaan. Yllytyshulluus. Sen sanon.

Nyt on muuten pakko käydä henkilökohtaiseksi. Kuinka tuttu teille on tapa pitää vessassa tulitikkuaskia? Siitä olisi tarkoitus raapaista yksi tikku isomman asian jälkeen hajua peittämään tai se poistamaan. Luulin että kyseesssä on vanhojen ihmisten tapa, mutta täällä niitä näkyy niin taajaan että alan epäillä kyseessä olevan maantieteellinen asia. Eikä se muuten edes toimi; nuorempana luulin että vanhojen ihmisten kakka haisee rikiltä, yöks. Tämä vessa-aski rupesi nyt askarruttamaan ihan täpöllä, sillä normaalirutiinien puutteessa aivot kaipaavat sellaistakin askaretta, joka ei äidin dekkarihyllyllä ja tällä hetkellä työn alla olevalla simppelillä neulemallilla taltu.

Ja nyt kun olen sylitellyt siskoni kuukauden vanhaa vauvaa, kädetkin kaipaavat tekemistä, sellaista vanhaa tuttua. Voisiko joku sanoa niille että kolme on mainio lapsiluku, ei mainio isäluku? Tässä on vielä reilusti kymmenen vuotta hedelmällistä ikää jäljellä, varautukaa hokemaan kovin.


Jalkaäänestys

Terveyskeskusrintamalta paljon uutta, olkaa hyvä:

Maanantaina oli siis lääkärin soittoaika, eikä lääkäri soittanut. Tiistaina soitin kysyäkseni että anteeksi, mut mitvit. Lääkäri oli kirjannut soittopyyntöni kohdalle että olisi varattava uusi soittoaika tai vastaanottoaika. Vastaanottoajat olisivat menneet ensi viikolle, jolloin meidän on tarkoitus olla pohjoisessa lomailemassa, joten otin ensimmäisen vapaan soittoajan, joka oli perjantaille. Tiedustin samalla valitusreittiä, ja sain ylilääkärin sähköpostiosoitteen. Samana iltana kuopus aloitti sitten oksentamisen, joten kävimme hoitajalta pokkaamassa sairaslomaa keskiviikkoaamuna. Ihan mutkatta ei sekään mennyt.

Ihan ensinnäkin hoitaja oli viisitoista minuuttia myöhässä, joka olisi ollut ymmärrettävää, jos odotushuone olisi ollut täynnä voihkivia ihmisiä. Olimme kuitenkin ainoat potilaat paikan päällä, ja hoitaja tuli kollegansa kanssa pyyhkien pullanmuruja suupielistään pahoittelematta viivästymistä millään tavalla, mukanaan hoitajaopiskelija, jota ei esitelty ja jonka läsnäoloa ei millään tavalla selitetty. Yleensä joka kerta kysytään, saako opiskelija olla läsnä. Eikä tuollainen varttitunti yleensä tunnu miltään, mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa, mutta kun sekä kuopus oli huonossa hapessa koko yön oksentamisen jäljiltä että keskimmäinen korkeassa kuumeessa (ihan muu tauti, eikö olekin kätevää?), alkoi pikkuisen otsalohkoa kirvellä. Semminkään kun en itsekään ollut yöllä juurikaan nukkunut.

Hoitaja olisi kirjoittanut meille sairaslomaa kaksi päivää, jotta voisimme tarpeen vaatiessa käydä siellä perjantaina uudestaan. Pyysin tuskastuneena kirjoittamaan suoraan sen suurimman mahdollisen määrän eli kolme päivää, sillä kokemukseni mukaan vatsataudilla on taipumus tarttua ja kiertää, jolloin itse sairaana tai seuraavan potilaan kanssa tavallaan turhan takia käyminen ennen viikonloppua olisi kohtuuttoman rankkaa. Tätä hoitaja hetken mietti, ja lupasi kirjoittaa kolme päivää vain sillä ehdolla, että vannon tulevani lasten kanssa uudestaan jos he menevät huonoon kuntoon. Olisi pitänyt kysyä, onko hänellä perusteita olettaa etten näin osaisi tehdä, nyt tyydyin vaan nyökyttelemään kuuliaisena että saisin lapset kotiin ja lepäämään.

Juuri kun olin saanut lasten olon mukavaksi, tunkenut viimeisen oksennuspyykin koneeseen ja ripustanut viimeistä edellisen ja saanut pääni tyynyyn ja torkahtanut, puhelin soi. Lääkärihän se siellä, kaksi päivää etuajassa.

Hän oli kuulema laittanut silloin tammikuussa lupaamansa mukaisesti lähetteen, mutta sairaalan päässä sitä oli vain kommentoitu. Minulle oli kuulema silloin lääkärissä sanottu, että minun tulee varata lääkäriaika kahden viikon päähän, jossa lääkäri olisi sitten voinut sekä tunnustella patteja että kertoa mitä sairaalasta sanottiin. Ja että olen tehnyt väärin varaillessani nyt pelkkää soittoaikaa selvitelläkseni tätä sotkua, kun minun olisi pitänyt varata vastaanottoaika, että eihän lääkäri sentään puhelimitse kykene potilasta tarkkailemaan.

Jotenkin tästä jäi nyt semmoinen maku, että vaikka inhimillisiä virheitä on tapahtunut puolin ja toisin (minulla ei ihan totta ole minkäänlaista muistikuvaa siitä että minun olisi käsketty varata uusi aika terveyskeskuslääkärille siellä no laitetaan nyt sitten se lähete -reissulla, mutta se nyt ei kerro mistään mitään) kaikki on kuitenkin minun syytäni ja että lapset kärsivät hoidon puutteesta, koska olen niin tyhmä. Niin monta kertaa lääkäri kysyi että ymmärrätkö, ymmärrätkö. Ja niin tiukasti se hoitajakin vannotti tulemaan uudestaan, jos lapsen olo heikkenee. Ettei vain suinkaan terveyskeskuksessa oltaisi pillastuttu siitä, että ihan asiallisesti kysyin ylilääkärin yhteystietoja? Lafka on kuitenkin tosi pieni, varmasti pyrkimys yhteisen pesän puhtaana pitämiseen yksittäisen asiakkaan kustannuksella on ihan mahdollista. Semminkin kun hankala asiakas on köyhä ja kouluttamaton kolmen lapsen yksinhuoltaja, joka on todella helppo saada vaikuttamaan yksinkertaiselta vouhkaajalta.


Korvani takana kurtturuusuja

Koska ajattelin aamulla että onpa se vaan niin hienoa että elämä alkaa tässä helpottamaan, kun rakkausrintamalla on niin kukkeaa ja pääsen taas tällä viikolla koulutukseen kahdeksi päiväksi ja perjantaina on vielä lasten  aika mennä X-miehen luo yökyläilemään, kääri elämä märän pyyhkeen tottuneesti kouransa ympärille ja antoi tulla oikein isän kädestä.

Kyllä se niin vain on, että yksi vatsatauti voi saada kaiken iloisesti vituralleen. Koulutus olisi ollut todella tärkeä käydä loppuun tämän saman porukan kanssa jonka kanssa sen aloitinkin, mutta mitäs helvettiä minä tässä teen? Kukaan ei halua oksentavaa lasta, saatika sen mahdollisesti tartunnan saaneita sisaruksia luokseen kahdeksi päiväksi ja yöksi. Koska lapsi aloitti oksentamisen kello 16.35, oli jo liian myöhäistä soittaa kunnallekaan ja ruinata kodinhoitoapua. Ei sitä olisi kyllä saanut, mutta ainahan sitä ruinata saa. Periaatteessahan kyse on lakisääteisestä palvelusta, mikä naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Sen lisäksi että tämä koulutus peruuntuu, peruuntuu toki X-miehen viikonloppukin. Kuten jo aiemmin totesin, kukaan ei halua oksentavaa lasta luokseen. Ei vaikka taudista olisi jo muutama päivä, voihan se tulla vaikka uudestaan.

Eli yhdessä purskauksessa lepolomaan verrattava viikko vaihtuikin lattian luutuamiseen, wc-istuimen desinfiointiin ja pyykinpesuun. Ihan ollaan edelleen tämän blogin ytimessä.