Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2011

Parasiittikevät

Keskimmäinen yllätti iloisesti ja oppi kutomaan – noin minuutissa. Esikoisen opettaminen oli hikoiluttavaa ja hengästyttävää aikaa. Lapsi ei millään malttanut opetella vaan räjähti nanosekunnissa kun kädet eivät totelleetkaan. Lopulta koulukaverin äiti sai lapsen sisäistämään homman idean, minulta sitä ei vain voinut katsoa. Tiedättehän, äidillehän voi räkyttää ja kiukutella, mutta kaverin äidille ei kehtaakaan.

Mutta keskimmäinen! Näytin miten homma menee – ja lapsi teki perässä. Kun tuli ongelma, lapsi kysyi neuvoa. Ainoa kiukku tuli siinä vaiheessa, kun aloin ottamaan kolmatta videoklippiä ja pyysin hymyilemään kameralle: ”Annan mä kudon rauhassa!”

Turkisperkeleiden torjuntakin alkaa luonnistua. Kaksi kaappia on nyt siivottu perin juurin ja käsitelty punaseetriöljyllä. Jääkaapin alusen ja taustan siivoaisin varsin mielelläni myöskin, mutta siinäpä tulikin yllättävä tenkkapoo. Keittiöön on asennettu laminaattilattia vähän mutkia oikoen, sillä sitä ei ole viitsitty laittaa jääkaappipakastimen alle. Nytpä jääkaappia ei voikaan siirtää ollenkaan, sillä sen etutassut eivät nouse laminaatin päälle ilman että yläkulma murtaisi kaapistoa. Ah, ma nauraisin jos en olisi näin harmissani. Jääkaapin takana kuoriaisilla on hyvä paikka h’ssi’ ja täyttää asunto uudestaan.

Jos siis pääsen raivauksessa edes siihen vaiheeseen, että voi käyttää sanaa ’uudestaan’.

Mainokset

Iltaoliivi

Tärkeimmät kahdelta päivältä; työpaikka lähtee alta, polvi lähti alta, munuaiskiviä ja kaiken vaikeus.

No, työpaikka ei lähde vielä muutamaan vuoteen, polvi vain nitkahti ja pystyn jo kävelemään, ja munuaiskivet teettivät pelkästään yhden viisiminuuttisen kuolemantuskan, mutta kaiken vaikeus, se on kova pala kestää. Kotiin tullessa on hankala päättää aloitanko pyykin viikkaamisesta, pyykin ripustamisesta, pyykin pesemisestä, ruoanlaitosta, tiskaamisesta vai kaappi kerrallaan turkiskuoriaisten häädöstä. Kaikki hommat on kyllä hoidettava, mutta järjestyksen päättäminen takkuaa. Kun kello lyö 20.00, istun alas ja lopetan. Mitä jäi tekemättä, jää seuraavaan päivään. (Se on sellainen suojatyöraja, tiedättekös. Aloitan päiväni kello 6.15, pukeudun ripeästi ja alan tiskata. Eli työpäiväni kestää 13 tuntia ja 45 minuuttia. Saanko sääliä? Kiitos.)

Joskus kun istahdan ja päästän ajatuksia pääkoppaan, tulee sellainenkin että noinkohan on helpompaa takertua pikkuasioihin kuin koko elämän suunnan päättämiseen. Nyt olisi niin herkullinen tilanne vaihtaa alaa kokonaan, ehtisin opiskellakin ennen työpaikan muuttoa. Mutta ääh, mikä minusta muka tulisi? Mitä minä muka oppisin? Ja miksen muka tekisi vielä yhtä lasta? Miksen muuttaisi kauaspois? Vaikka toiseen maahan? Suomenkieliseksi hoitajaksi ruotsalaiseen päiväkotiin tai vanhainkotiin? Irlantiin turistitoimistoon, samalla voisi mennä naimisiin katolisen kanssa ja tosiaan aloittaa sen lapsenteon? Tai lampaiden kasvattajaksi Vaasan saaristoon? Kehräisin sitten superhyvää vaippahousulankaa ja söisin oman maan porkkanoita. Lapset kulkisivat ilmatyynyaluksella kouluun ja kasvaisivat terveiksi ja punaposkisiksi.

Kovin on vaikeaa.


30 000 orpoa ääntä

Terveiset teille kaikille, joita kiinnostaa että uhkarohkea lääkekokeiluni toimi ja pystyin olemaan töissä. Töitten jälkeen pystyin vielä tekemään ruoan, tiskaamaan astiat, ripustamaan pyykit ja pesemään uudet, käymään tapettikaupassa (turhaan – oli kiinni), eläinkaupassa ja autopesussa. Päätän päiväni päivittämällä blogia.

Ihan kuin minulla ei olisi tarpeeksi työtä kaappien siivouksessa ja turkisperkeleiden häätämisessä, päätin remontoida esikoisen huoneen. Yhdelle seinälle tulee isokuvioinen mustavalkoinen tapetti, vastapäiselle ”joku väri”. Turkoosi on tällä hetkellä johdossa, voi siitä tulla punainen tai violettikin. Kaikki esikoisen huonekalut ovat valkoisia, joten seinän väriä vaihtamalla sisustuksen tyyliä on helppo muut… Kirjoitanko minä sisustuksesta? Anteeksi, mutta mitä helvettiä?

Vedän takaisin väitteeni lääkecocktailin haitattomuudesta.


Raitashortsien lumo

Jos on pää ja niska kipeä neljä päivää putkeen, voi lauantai-iltana tulla siihen tulokseen että rivakka lärvi saattaa auttaa. Sain lapset naapuriin ja kokeilin.

Ei se auttanut.

Sitten otin sekaisin kourallisen naprokseenia, meloksikaamia, ibuprofeenia, orfenadriinia ja parasetamolia.

Siitä on nyt kolme tuntia ja alan heräillä.

Niska on vieläkin kipeä.

Sanotaanko vaikka niin, että huomenna alkava työviikko alkaa näyttää epätodennäköiseltä.


Will your love enter me?

Viimeisen vapaasairaslomapäivän kunniaksi olisin halunnut julkaista lapsille kirjoittamani sadun, mutkun ääh, se on kadonnut! Jäljellä on vain tuloste, jota olen leikkaillut ja liimaillut kartongille ja kuvittanut itseotetuilla kuvilla Raaseporin linnanrauniosta sekä nettilohikäärmeillä ja -hevosilla. Hetkinen menee sen uudelleendigitoimisessa, joten nappaanpa pitkästä aikaa meemin (joku muukin tarjosi tätä joskus, mutta unohdin koko jutun). Zepa tarjoaa tämän.

Kuuluu vastata myöskin viiteen kysymykseen, joten:

Milloin aloitit blogisi?

Heinäkuussa 2005. Hävetti. Siellä ne alkutekstit ovat edelleen vuodatuksen puolella.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Minulla on ollut vähän ongelmia kategorioiden nimitysten keksimisessä, joten yleensä syrttään kaikki saman äitiblogaus-kategoriaan. En minä osaa kertoa varsin pikkuisen elämäni ulkopuolisista asioista, joten käsittelen niitä aiheita, mitä vastaan tulee. Ja niitähän tulee, parisuhdeongelmia, työpaikkakiusaamista, syövänpelkoa, ihastumista ja vihastumista nyt viimeaikoina. Sitäpaitsi tämä on aika hyvä muistikirja itsellekin. Yhden riidan sain X-miehen kanssa torpattua, kun minulla oli blogista printattu sivu päivämäärineen ja kelloaikoineen että katso nyt hyvä mies, sinä puhut nyt schaissea.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

No ei todellakaan yhtään mikään. ”Ihan tavallinen äitiblogi” on itseasiassa ollut blogini kuvauksena pitkään.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Minulla ei ollut sosiaalista elämää ollenkaan. Olin niin tiukilla pienten lasten, ahdistavan taloudellisen tilanteen ja toimimattoman avioliiton kanssa, että harkitsin toisinaan aika synkeitäkin juttuja. Blogi on ollut oiva tapa sekä tutustua ihmisiin että heijastella omia olotiloja, sekä tuulettaa, puistella ja viikata omia tunteita. Eikun oikeesti höpö höpö, tuo kaikki on tullut iloisena yllätyksenä. Halusin kai vain tuoda blogiyhteisöön kurjaliston äänen.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Olenko huono bloginpitäjä, jos en oikein ymmärrä kysymystä? Kirjoitan kun ehdin, siitä mitä mielessä on. Ulkoasuun olen tyytyväinen, sisältöä en edes pysty kovin mummoisesti muuttamaan. Saan kommentteja, saan apua pulmiini, saan ihmisiä ympärilleni. Kaikki on siis aika hyvin, eikö niin?



Oletko siemaillut?

Te ihmiset jaksatte hämmästyttää. Luulin saavani blogini historian ensimmäisen vihakommenttiryöpyn edellisen kirjoitukseni jälkeen, mutta enpä saanutkaan. Kohta alan kirjoittaa uskonnosta ja homoudesta myös! Aikaakin olisi, sillä alkuviikon sairastivat lapset, nyt loppuviikosta on minun vuoroni. Johan tässä kaksi ehjää työviikkoa ehdittiinkin tehdä. Tauti ei ole edes niin rankka että aika kuluisi sängyn pohjalla, vaan puolikuntoisena hiihdellen ehtii pitkästyä kuoliaaksi.

Kotona kyllä riittäisi tekemistä, kiitos vain kevätauringolle, joka ei anna armoa vaan likaisten ikkunoidenkin läpi näyttää kaiken sen, mistä talven aikana olen luistanut. Kohta on otettava rätti käteen ja alettava putsaamaan niin ovia, ovenkarmeja kuin seiniäkin. Kysyn vaan, että minkä ihmeen takia melkein kouluikäisten lasten jäljiltä on vielä lähmäkäsien länttejä seinissä?

Toinen syy, miksi tekeminen ei ihan heti lopu, on vallan intaanunut sokeritoukkapopulaatio. Kun niitä rupesi näkymään, oletin että ne ovat aivan täysin harmittomia ja myrkyttömiä muinaisjäänteitä, jotka pelkäävät minua enemmän kuin minä niitä. Enkä tehnyt mitään. Nyt niitä on kaikkialla. Lankapusseissa, lasten vaatekaapeissa, astiakaapissa, lelulaatikoissa, sanoinko jo että kaikkialla? Vain tyypillisimmäksi asuinympäristöksi väitetty kylpyhuone tuntuu olevan sokeritoukaton. Ja ruokakaapit, toistaiseksi ainakin. (Niissä meillä olikin aikoinaan aikamoinen riisihärö-ongelma. Se ratkesi lopulta vain sillä, että avioerotessani jätin ruokakaapin sisällön kalliine muovipurkkeineen kokonaan X-miehelle. Että ihan turhaan mankui ettei erotessaan muka saanut mitään.)

Seuraavaksi saadaan muuten varmaan sisäloisia. Päiväkodin seinällä oli lupaavasti varoitus kihomadoista.

 


Riskinlasku

Minun on pakko tulla ulos tämän asian kanssa. En pysty puhumaan siitä läheisilleni, koska he tuomitsisivat minut aika varmasti. Ehkä löytäisin itselleni tukiryhmän netistä, mutta purkaudunpa nyt kuitenkin tänne.

Japanin katastrofin myötä minusta on tullut ydinvoiman kannattaja. Ennen kantani oli vähän kiikun kaakun, pelkäsin mahdollista onnettomuutta ja murehdin loppusijoituspaikan ongelmaa, miten esimerkiksi viestiä tuhannen vuoden päässä oleville ihmisille että menkääs hei pois, tää paikka on muuten vaarallinen? Olisivatko tuhat vuotta sitten eläneet ihmiset kyenneet kuvittelemaan tämän päivän todellisuuden? Ihan yhtä epätodennäköistä on, että me onnistuisimme arvioissamme yhtään sen paremmin.

Nyt on kuitenkin osoitettu että tarvitaan yli neljäkymmentä vuotta vanha reaktori jonka turvallisuudessa on ennestäänkin ollut huomautettavaa, maanjäristys, tsunami, tulipalo, sähkökatkos ja ulkoseinät hajottava vetyräjähdys ennen kuin aletaan olla oikeissa ongelmissa.

Sattumalta uusimmassa Tiede-lehdessä oli artikkelikokonaisuus otsikolla Mitä pelkäät?, jossa pohdiskeltiin uuden ydinvoimalaturman todennäköisyyttä ja sen tappavuutta verrattuna nyt käytössä oleviin energiamuotoihin. On ihan turha vastustaa ydinvoimaa ydinvoiman vastustamisen vuoksi, jos ei ole tarjota muuta kivihiilen tilalle. Tekemättä jättäminenkin on teko, ja tällä hetkellä noki biomassan poltosta tappaa 1 450 000 ihmistä vuodessa, pienhiukkaspäästöt 500 000. Toki Tsernobylin onnettomuuskin tappaa edelleen, vuosittain kolme ihmistä Suomessa ja maailmalla noin 500 (vuoteen 2060 asti). Siis paha ydinvoima tappaa 500 ihmistä vuodessa, ja tuplataanko varan vuoksi Japanin tilanteen takia? Eli 1 000 tappaa pahis, vaihtoehto 1 950 000.

Tottakai suhtaudun positiivisesti vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämiseen, vety saa pöksyni kostumaan ja uudet Millennium-palkitut Grätzel-kennot myös, mutta tällä hetkellä halvin ja turvallisin energiamuoto minun nähdäkseni on ydinvoima. Vaikka loppusijoituspaikan turvallisuus emmityttää yhä.