Kuukausittainen arkisto:elokuu 2012

Ihan surkea nimi

Ihan oli tarkoitukseni palata kirjoittamaan herttaisista sattumuksista lapsiperheen elämässä, mutta enpä nyt kerkeä.

Sattuipa nimittäin seuraavaa: X-mies kyseli, voisinko viedä lapset poikkeuksellisesti tapaamiseen jo perjantaina lauantain sijaan. Tovin mietittyäni ilmoitin, etten kyllä perjantaina työpäivän jälkeen jaksa viedä lapsia kuin lähikaupunkiin, mutta X-mieshän voisi tulla sinne bussilla vastaan ja nyt opettaa lapset kulkemaan bussilla, kuten joskus suunniteltiin.

X-mies ei vastannut.

Lasten puolesta suretti, kun isänsä kerrankin olisi heidät halunnut ylimääräiseksi yöksi, joten kehittelin suunnitelman, jossa voisin viedä lapset Helsinkiin asti ja jäädä sinne yöksi, keikan merkeissä. Keskiviikkona illalla kysyin käykö X-miehelle lasten nouto perjantaina Rautatieasemalta.

X-mies ei vastannut.

Torstaiaamuna lähetin uuden viestin, ja siihen X-mies vastasi että sopii hyvin. Varasin siis keikkalipun ja hotellihuoneen, hehkutin Facebookkiin ja tuuletin villisti. Vähän ennen kolmea X-mies sitten perui koko perjantain. Olin luonnollisesti asiasta hieman näreissäni, joten soitin ja kerroin, että olin ehtinyt hänen vahvistuksensa jälkeen tehdä itselleni sitovia varauksia, että jospa nyt kuitenkin mentäisiin sen aamulla sovitun mukaan. Ei muuten mennä, sanoi X-mies. Ei hän kuulemma ollut voinut aamulla tietää, mitä perjantai-iltana tekee, ja koska hänelläkin oli illalle uusi varaus, tulisi minun perua omani, koska hän ei mikään lapsenvahti ole. Että minun on, vittu, ihan turha kuvitella, vittu, että hän ottaa lapsia että minä pääsen riekkumaan, että olin tuomassa lapsia vain siksi että pääsisin itse ryyppäämään.

Yritin toki selittää useaan otteeseen että kyllä, minulla on nyt meno, mutta lapset eivät siis siksi ole tulossa aikaisemmin, vaan itse pyysit heitä aikaisemmin ja minä järjestin menoni, jotta voisin lapset tuoda. Änkkä änkkä, sanoi X-mies, sinä et minua enää määrää.

Että tämmöistä. Ajoin itku silmässä kotiin, yritin soittaa kaverille että ottaisiko hän ehkä lapset, mutta suljin puhelun ennen kuin se rupesi hälyttämään, koska en kehdannutkaan vaivata tämmöisellä asialla. Valitsin hotellin numeron peruakseni varauksen, mutta en jaksanut kuunnella jonotusmusiikkia ja katkaisin puhelun. Synkistelin.

Sitten tämä kaveri soitti takaisin, puhelin oli sittenkin ehtinyt hälyyttää. Selitin tilanteen ja hän lupasi ottaa lapset, ja nytpä kello alkaakin olla niin paljon, että kiskaisen nua saappaat jalkaan ja läh

Mainokset

Tien päähän

Ettepä tiedä miten hartaasti toivoisin, että käytössäni olisi aikakone. Hurauttaisin sillä alta aikayksikön kertomaan menneisyyden minälle että ÄLÄ JUMALAUTA OSTA TUOTA TALOA VAIKKA SIINÄ ON IHANA PIHALAMPI,  SE ON OIKEASTI IHAN PASKA TALO JA SEN KORJAAMISESSA TULEE VARARIKKO JA SUUNNATON VITUTUS.

Tai ehkäpä menisin sittenkin vielä vähän kauemmaksi menneisyyteen, ja sanoisin menneisyyden minälle, että LUULETKO ETTÄ YKSINHUOLTAJANA ELO ON RANKKAA?! HAHHAH! NAUTI HYVÄ NAINEN ELÄKÄ VIITTI ENÄÄ RUVETA MIESTEN KANSSA KOTISILLE!

Ehkäpä en kuitenkaan ihan siihen asti palaisi, kun todella näin Y-miehen ensimmäistä kertaa. En voi sanoa että se oli rakkautta ensi silmäyksellä kun pari vuotta olin hepun jo silloin tällöin nähnyt, mutta sitten kun toisen jostain syystä huomasin, oli se kun olisi saanut lekasta kyynärpäähän (Sain lekasta kyynärpäähän viime sunnuntaina, vieläkin sattuu ja sormia pistelee.) Tuo yhteisasumisvaroitus varmaan riittäisi, koko juttua en haluaisi deletoida. Ainakaan tällä hetkellä.

Remontti se sitten jatkuu vaan. Aluksi meille kerrottiin että menee kuukausi ja 30 000e. Nyt on mennyt kuusi viikkoa ja 40 000e. Ei naurata enää miesten pyllyvaot, en jaksa enää keittää kahvia, en jaksa poltella tupakkeja ja tehdä jotain järkevää, haluan vain vetää peiton pään yli ja kuvitella kaiken valmiiksi. Tai deletoiduksi.

Koska ainoa ilo elämässä on tällä hetkellä punkkien nyppiminen kissoista (tänään Saimalta löytyi viinirypäleen kokoinen kaulasta) (eikä se siis oikeasti ole ilo vaan tosi vastenmielistä ja inhottavaa sekin) rohkenen pyytää teiltä kivoja juttuja tonne kommenttilootaan, ihan vain siksi että pari irtonaurua pelastaisivat nyt paljon. Lupaan sitten kirjoittaa tällä viikolla muutakin kuin remontinpaskaa.


Isot miehet vakoineen

Taas salapäivitys työmaalta. Nyt kun täällä on mies joka ajaa kaivinkonetta, toinen mies joka laittaa kermejä sekä kolmas ja neljäs mies valamassa muurin alkua, on tullut harmiteltua etten ole homomies. Mieshomolle täällä olisi paljon silmäniloa – itse en henkilökohtaisesti juurikaan saa riemua miespakaroista. Viehätyn isoista vahvoista käsivarsista paljon enemmän, ja jos en olisi näin väsynyt ja kyllääntynyt jatkuvaan raadantaan ja hiekkaan ja pölyyn ja meteliin, voisin niitä katsellakin, sillä niitäkin täällä totisesti riittää.


Isot miehet kaluineen

Ensimmäinen viikko työmaa-apuna päättyi katastrofiin, ja tämä toinen etenee välillä yskähdellen, välillä jouhevammin. Voi minun taloparkaani, voi minun miesparkaani, voi minun selkäparkaani ja voi minun taloudellista tulevaisuuttani.

Työmiehet täällä ovat kyllä vakaasti sitä mieltä että korvauksia tullaan saamaan joko talon meille myyneiltä tai sitten talon rakentajalta, niin isoja virheitä on tullut vastaan. Jos en joutuisi kirjoittamaan tätä salaa ja kännykällä, kuvailisin tarkemmin briljeeratakseni kasvaneella rakennusalan sanastollani, mutta nyt en ehdi.

Se hyvä puoli loman raadantaan käyttämisessä on, että ensi viikolla häämöttävä töihin paluu tuntuu loman alkamiselta. Työmatkojen aikana saa istua! Ajatelkaa, kaksi tuntia ihanaa istumista joka päivä! En malttaisi odottaa.

Mitään muuta kuin remonttia tänne ei sitten kuulukaan.