I feel embraced

Joo joo, on vappu ja pitäisi bilettää, mutta miten biletät, kun yksi lapsi on niin kipeä että pelkäät sen olevan ainakin keuhkokuumeessa? Ai niin, ja kaksi muutakin ovat kotona ja huonovointisia, kun olivat viettäneet parit synttärit kerralla iskäyön aikana. Saapa nähdä millaisella kokoonpanolla huomenna päivystyksessä istutaan.

Ja mites kirjoitat blogikirjoituksen, kun mielessä on vain sellainen iso ja hieno asia, josta ei saa vielä kertoa?!

Äh, yritetään sitten vanhasta ja tutusta aiheesta. X-mies vietti hiljaiseloa uskomattoman pitkän ajan, mutta on sittemmin aktivoitunut. Noottia tuli siitä, etten ilmoittanut keskimmäisen pyörtymisestä, siitä että hänen mielestään keskimmäinen kävelee väärin ja tulisi viedä fysioterapeutille tutkittavaksi, ja siitä että kuopuksella on edelleen ”niskapaiseita”. Ja arvatkaa tuliko sovittuun aikarajaan mennessä mitään ilmoitusta lasten lomasta X-miehen luona? Vaikka X-mies itse nosti oikeuden viettää lomaa lasten kanssa isoksi asiaksi aikoinaan perheneuvolassa, päätti hän sitten jälleen kerran jättää oikeutensa käyttämättä. En kyllä ole edes yllättynyt. Aina ennenkin kesä on ollut aikaa, jolloin tapaamiset tuppaavat vähenemään, ja viime kesänähän ne lopetettiin kokonaan 2,5 kuukaudeksi X-miehen päätöksellä.  Plaa plaa – ihan sama. Siinähän törttöilee. Saahan sitä omaan housuunsa kakata. Minä kuuntelen Sophoa ja – ähä ähä, enpäs kerrokaan!

Advertisement

Iso ja tärkeä asia tulossa

Puhutaanko välillä kissoista? No, kerron niistä silti.

Saima ja Ankero täyttivät hiljattain kaksi vuotta. Ne ovat edelleen ihan mahdottomia syliretkuja, eikä kukaan ole saanut vielä kynnestä eikä hampaasta silleen pahansuovassa mielessä. Okei, minä kyllä valuin verta kylvettäessäni ne tässä keväällä, mutta en saanut tassusta tyyliin ”Kuole, senkin nöyryyttävä lihamöykky” vaan ”Tarraan nyt kiinni tästä reidestä mieluummin kuin menen tonne suihkun alle”.

Siinä missä Saima ja emo ovat vähän normaalimman puoleisia kissoja, on Ankeron röyhkeys ja ylimielisyys ihan omaa luokkaansa. Tässä päivänä eräänä avasin vaatehuoneen ovea, ja koska Ankero oli tiellä, tönäisin ovella kissaa kevyesti ihan vain ilmoittaakseni, että alas kalppia, juippi. Mitä tekee kissa? Tuijottaa hyytävästi, ikään kuin sanoen ”Hei, sä tönäsit mua tolla ovella”. Eikä hievahdakaan. Sama asia jos sitä yrittää saada siirtymään vaikkapa tiskialtaan edestä. ”Hei, sä tuupit mua jalalla”. Eikä mitään muuta reaktiota.

Ei se paha kissa kyllä ole, vaikka röyhkeä onkin. Joka aamu se herättää keskimmäisen kehräämällä ja nuolemalla poskea (ja valtaamalla tyynyn). Ja sitä saa pienikin lapsi retuuttaa ilman että se hermostuu. Se ymmärtää kyllä olevansa niin vastustamaton kolli, etteivät pienet voi olla sitä paijaamatta.

Saima taas tulee syliin aina iltaisin ja harrastaa jalkoihin heittäytymistä. Sitä en tiedä haluaako se völlähtäessään vain maharapsutusta vai loppuuko sillä voimat kesken kävelyn, onhan sillä ylimmäräistä painoa ihan reilustikin (kauas on menty niistä ajoista, kun se painoi 63 grammaa ja sai väkisin lisämaitoa). Joktap, täällä saa olla tarkkana kävellessään, sillä yksi kissa ei väistä ja toinen tähtää jalkoihin.

Emokissa antaa välillä muille selkään, mutta on muuten ihan täysi leidi. Poskisuukkoja saavat kaikki, jotka osaavat niitä hänen arvonsa mukaisesti pyytää. Välillä emo innostuu niin rakastuneesti tökkimään suupieltä suupieltä vasten, että saattaa hetken huumassa näykätä kulmahampaalla, ja se pitää kaikki ihmiset ainakin mukavasti varpaillaan. Eikä se ikinä syö kasveja kun joku näkee (vaan syö ne kun ihmiset ovat poissa tai nukkumassa).

Tässä muuten Jupun kissa-aiheinen sarjakuva, joka on ihan paras. Käy lukemassa!

(Saima ja emo näyttävät, miksi kissat ovat kivoja.)

Getting lost

Joskus elämässä oli sellainenkin aika, kun huumoria oli ihan helppo nyhtää kaikista pienistä sattumuksista, mitä nyt lapsiperheessä tuppaa sattuilemaan.

Arvatkaa huviksenne mikä on päivän epäonni? Ei, minä olen ehjä, lapset ovat ehjiä, kissat ovat ehjiä, ei, ei ole vesivahinkokaan.. Kyllä! Auto! Auton toinen takarengas ei liiku. Ja tämä keskellä pahinta synttäriputkea, kun taas pienentyneestä palkasta pitäisi ostaa kaksi kännykkää, tapettia ja maalia.

Vaihdetaan värikäs elämä sellaiseen pieneen ja tapahtumaköyhään.

Tänään ei taaskaan tykätä

Joskus olisi mukavaa jos elämä olisi hieman vähemmän ennalta-arvattavaa. Toivuin kyllä kuumetaudista joutumatta sairaalaan (joka ei kuulkaa tuntunut todennäköiseltä skenaariolta kun taju meinasi lähteä kuumehorkassa) ja pääsin jopa käyttämään lapsia luvatulla retkellä. Paitsi että meren pahalainen oli jäässä aiotussa retkikohdassa, ja patikointia avonaiseen kohtaan tuli kilometri suuntaansa, joka taas ei ehkä ollut kauhean viisasta toipilaana.

Tänään, viimeisenä vapaapäivänä, oli tarkoitus siivota vaatehuone. Ensimmäistä isoa laatikkoa alasnostaessa olkapää sanoi yllättäen kranks, ja minätyttö sanoin jotain huomattavasti värikkäämpää. Käsivartta voi nyt kyllä periaatteessa liikuttaa, mutta hyyyvin vaaarovasti, sieltä saattaa nimittäin kuulua iso naps joka tuntuu sähköiskulta ja saa kipukynnyksen ylittymään niin vauhdikkaasti, että oksupussi olisi ihan hyvä olla käsillä.

Mutta olihan tässä yksi hyvä päivä välissä. Sillä varmaan pärjää taas pari viikkoa.

Toivottavasti sentään teidän pääsiäisenne on ollut kaikin puolin leppoisa ja mukava.

Ei saa jäädä tänne

Ikinä en ole itseäni tunnollisena työntekijänä pitänyt, joten siksikin sairastuminen pitkän viikonlopun alkajaisiksi tuntuu epäreilulta. Epäreilulta tuntuu lapsistakin, sillä luvattu onkikauden ja makkaranpaiston avajaisretki peruuntuu niin pitkälle, että pysyn pystyssä eikä auringonvalo enää työnny niin syvälle aivoihin. Samalla siirtyy turkiskuoriaissiivouksen viimeinen etappi, retki lammastilalle ja myytävän roinan kuvaaminen.

Kylläpä tekisi mieli kiukutella.

Kaksi epävarmaa puolikasta

Onko mitään ärsyttävämpää kuin oharin tekevä nettikirppariostaja? No okei, on. Ei mennä siihen. Jokatapauksessa, kaappeja on täällä tyhjennetty siivouksen ohessa kovaa tahtia, esimerkiksi tänään myin kaverille ison rottinkikorin. Luulin jo päässeeni eroon yhdestä lasten pyörästäkin, osoite oli jo selvillä ja kuljetus Matkahuollon kautta sovittu. Nyt sitten olen viimeiset kaksi viikkoa odotellut rahoja tilille. Toki olen yrittänyt ottaa asiallisesti yhteyttäkin, mutta menestyksettä.

Nyt jos luovutan ja laitan pyörän uudelleen myyntiin, saan kuitenkin kuulla että ostaja oli joutunut auto-onnettomuuden kautta sairaalaan  ja lapsensa on nyt ihan surkea, kun luvattua pyörää ei kuuluukaan. Eli auto-onnettomuuteen joutuneen yksinhuoltajan lapsen kyyneleet ovat sitten kontollani. Taas on kaikki niin kovin vaikeaa!

Miten te muuten suhtaudutte, jos tyrkytän kamaa täällä? Äänestättekö jaloillanne että sviddu, minkään lähiömamman kirpparia tässä enää lueta, vai ohitatteko pelkällä olankohautuksella?

Ei kai täs sit muuta. Paitsi että osallistumiseni kevätblogimiittiin alkaa näyttää vähän hankalalta, joka on noloa, koska olen itse ollut kutsumassa ihmisiä mukaan. Lapsenvahdeilla on vain taipumus keksiä pääsiäisloman aikana muutakin tekemistä kuin päivystää kotona minun mielitekojeni mukaan, niin erikoiselta kuin se kuulostaakin. No, ehkä ehdin nyt toipua keuhkorutostani, joka on taatusti tiukentanut vatsaröllöä enemmän kuin säännöllinen jumppa (jota en tee, jos ihan totuudenmukaisia ollaan).

Jo nyt?

Pitäisi varmaan jauhaa vähän vaaleista ja todeta että ohhoh ja huhhuh ja mitähän tästä vielä tulee, mutta en malta! Kuopus on kutsuttu vihdoinkin sairaalaan kokeisiin! Eilistä synttärikakkua, keksiä ja limpparia on tarjolla kommenttilaatikossa, olkaa hyvä! Tähän onnenkipunaan aion nyt tarrautua loppuillaksi ja unohtaa valtakunnan tilan, lapsenvahtiongelmat, renkaanvaihdon, mankeloimisen, kaappien siivoamisen, hyvän ystävän potkut ja omat kivut ja kolotukset. Möykyt näkyvät jo päällepäin, mutta olen rauhoitellut itseäni sillä tosiseikalla, että jos tauti olisi ollut kovin aggressiivista laatua, olisi lapsi ollut vainaja jo moneen kertaan joulu-tammikuun jälkeen, jolloin huomasin niiden kasvavan taas.

Vielä kolme viikkoa ja sitten saadaan vähän faktatietoa omien pelkojen tilalle. Ah joy!

Näillä kasvoilla

Taas yhdet syntymäpäivät vedetty läpi. Luulisi että lapsilauman vahtiminen yksin olisi rankkaa, mutta kun vuosien ajan järjestin jäykkiä kahvikekkereitä X-miehen sukulaisille, voin sanoa että tämä nykyinen meno on hermolepoa.

Olen järjestänyt jos jonkinlaista kisailua ja leikkiä kaikkien järjestämieni lastenjuhlien ajankuluksi, joskus huonolla, joskus paremmalla menestyksellä. Tällä kerralla huomasin että ilmapallojen kera riehunta ja lahjaksi saadulla kalahaavilla hutkinta oli niin kivaa, että turha oli edes yrittää mitään ohjattua tuokiota tiristää. Ohjelmaa kaivattiin vasta varttia ennen kuin vanhempien oli määrä tulla hakemaan vieraita. Tulin vahingossa keksineeksi zombie-hipan. Siinä raahustetaan kädet eteen ojennettuina juhlavieraiden perässä, ja jos onnistuu saamaan kädet toisen leikkijän päähän, on leikissä nyt kaksi zombie-hippaa. Ja eikä aikaakaan, kun koko populaatio on kontaminoitunut ja leikki voidaan aloittaa alusta. Olkaa hyvä, idea on vapaasti hyödynnettävissä.

(Etsiessäni kuvitusta tähän juttuun tulin löytäneeksi sovelluksen puhelimeeni, jolla voin muokata omista kuvista zombie-kuvia. Voisin veikata että tässä huushollissa ei yöllä paljon nukuta. Tässä taas yksi miinuspuoli yksin elämiselle.)

Seal of approval

Ähäskutti. X-mies otti pitkällisen harkinnan jälkeen lapset sittenkin luokseen, ehkä luullen että pitkä harkinta-aika ahdistaa, ehkä ei. Illalla näytti pitkään siltä että yksin minun on flunssani kärsittävä, sillä Y-mies oli ilmoittanut kuulumisiaan vain sen verran että kovin väsyttää, ja esikoinenkin oli kirmannut kaverille yökylään. Pari surkeuttani julistavaa ja heti välittömästi poistettua facebook-statuspäivitystä myöhemmin minut kuitenkin pyydettiin Y-miehelle yökylään, ja sain sekä säälistä että myötätuntoa niin, että aamulla oli jo huomattavasti tervehtyneempi olo.

Sitten täytyy kertoa ensin muisto, sitten mainos. Kun kuopus oli se sama suloinen pallerovauva jona häntä useimmiten ajattelen, olin kovin uupunut ja ahdistunut ja kaipasin kovasti jotain tekemistä. Kerran ehdotin X-miehelle, joka silloin oli pelkkä mies, että mitäs jos tehtäisiin päiväretki vaikka Kirkkonummelle. Ostettaisiin se vyöhykelippu ja käveltäisiin hetki juna-aseman ympäristössä. Että tulisi käytyä edes jossain, nähtäisiin edes joku uusi paikka. Arvatkaa mitä X-mies vastasi? No tietysti että ”Mitä ihmettä me siellä muka tehtäisiin?” Niin totta, mutta niin väärin. Ikinä en hänen aikanaan käynyt siellä, mutta sittemmin paikkakunta on kyllä tullut tutuksi ihan muista syistä.

Ja sitten mainos. Kävin tänään Kirkkonummen Maatilapuodissa, jossa myydään vähän kaikkea lähiseudulta; hunajaa, juureksia, leipää, kalaa, lihaa ja käsitöitä nyt ainakin. Tulin kysyneeksi että saisikohan heiltä villaa; pelkkää raakaa ja käsittelemätöntä, suoraan lampaasta leikattua villaa, jota kehruuharrastukseeni tarvitsen. Huono myyjä olisi sanonut että eipä saa, keskihyvä myyjä olisi sanonut saman ja samalla pahoitellut, mutta tämä otti kännykän ja soitti läheiselle lammastilalle että mites ois. Sitten, hunajapurkin maksettuani, hyppäsinkin autoon koko konkkaronkan kanssa (konkkaronkka koostui sillä hetkellä Y-miehestä, Y-miehen lapsista ja Y-miehen äidistä) ja hetkisen kuluttua painelin poskeani viikon vanhaa karitsaa vasten samalla kun se imeksi sormeani ja lampaiden omistaja saksi oransseilla Fiskarseilla sen sukulaisesta villaa. Rupattelutuokion ja kyläilykutsun päätteeksi sain vielä kaksi juuri munittua kananmunaa, jotka illalla esittelin aarteina keskimmäiselle, joka haaveilee perustavansa isona kanalan.

Ihan vielä en päässyt sitä villaa kehräämään, kun omistan vain yhden kunnollisen värttinän jolla on koirankarvaa jota riittää vielä, mutta ah että olen tyytyväinen. Kyseinen lampaanpitäjä on kuulema aiemmin aina heittänyt villat roskiin, kun pitää elukoitaan lihan takia. Minä taas olen kaivannut kovasti juurikin tämmöistä kontaktia, joka sekä pitäisi minut villoissa että mahdollistaisi lapsille kanojen ja lampaiden lääppimisen. Ah. Sanoinko jo että olen tyytyväinen? Olen!

Ilman virheitä

Terveisiä Turusta. Nyt pitäisi olla hyvin kouluttautunut ja viisas, mutta minun pääni on raskas ja maistuu tympeältä. Eikä se johdu edes verkostoitumisesta hotellin baarissa, sillä uni voitti suurin piirtein samalla kellon lyömällä kuin baariin sovittu tapaamisaika. Eikä se johdu myöskään termostaattorin tapaamisesta, sillä hän on raikas ja pirskahteleva mies.

Syytän tästä keskimmäistä koko viikon piinannutta flunssaa. (Niin, arvatkaas kuka pyöräili sunnuntaina tehdyn kevään ensimmäisen pyöräretken takki auki, vaikka kuolemantaudista varoitettiin?) Lapsiraukka pyörtyi ja kouristeli hetkisen tiistaina peläyttäen minut henkihieveriin, mutta tehdyissä testeissä ei paljastunut sentään mitään huolestuttavaa. Nyt perjantaina näyttää siltä että tapaamis”viikonloppukin” peruuntuu, sillä X-mies tunnetusti ei halua että nämä kantavat saastaa ja rähmää puhtoiseen kotiin viattoman uuden vauvan luo, ja ehtona oleva kuiva nenä ei täyty. Tai siis täyttyyhän se,  siinähän se vitsi onkin. No, me saamme kyllä ajan kulumaan ilman X-miestäkin, sillä Turun sarjakuvakauppa oli erinomainen paikka tuliaisten ostoon.

Sunnuntaina on sitten kuopuksen 7-vuotissynttärit. Söpöisestä pallerosta on kasvanut hontelo pitkäkinttu, jolla on suussaan muutama eksyneen näköinen valtava hammas, ja joka juurikin sunnuntaisen pyöräretken pääteeksi huokaisi ”Mun olo on ku uhrattu, eli hengiltä otettu”. Onneksi kodin siivo on ihan tyydyttävä ja Y-mies lupasi tehdä kakun, minun työnäni on vain pihistä ilmapalloihin ja keksiä jotakin tekemistä onneksi aika pienelle poikajoukolle. Kyllähän sen hoitaa pienessä kuumeessakin aivan mainiosti.

..eikö niin?