Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2010

Sano stop

Tämän ilotulitekuvan myötä toivotan kaikille lukijoille onnittelut taas yhden vuoden loppuun pääsemisestä, ja siitä seuraavasta palkinnosta: uudesta vuodesta. Olisin kovasti halunnut tehdä jonkinlaista yhteenvetoa blogin teemoista ja vaikkapa hassuilla hakusanoilla, joilla ihmisparsat ovat tänne eksyneet, mutta koska tänne on päädytty pelkästään eri varianteilla blogin nimestä, ajattelin vaikkapa vähän selittää sitä.

Se on tyhmä bloginnimi, ja minä tiedän sen. Joskus öö, viisi ja puoli vuotta sitten, kun Sauron hal ..olin edelleen naimisissa, kivuliaan köyhä ja kuolemanväsynyt pienten lasten hoitamisesta, päätin perustaa blogin. Tuttavapiirissä näin oli jo moni tehnyt, ja yhtäkkiä hoksasin ettei kertakaikkinen rahattomuus ja siitä seurannut tapahtumaköyhyys ollut syy olla perustamatta blogia, vaan erinomainen näkökulma, joka saattaisi kiinnostaa muitakin.

Sitten piti enää keksiä nimi. Muistan ripustaneeni pyykkejä kuumana heinäkuisena päivänä, ja pyörittelin samalla mielessäni erilaisia etunimeeni perustuvia nimenaihioita. Lasten lukumäärä voisi toki näkyä nimestä, ehkä köyhyyskin. Jotenkin teki mieli nimellä vähän piruillakin. En edes yritä väittää että päädyin jonkinlaisen harkinnan kautta tähän nimeen, jonka ajattelin olevan variaatio naistenlehtien sisustus-, pukeutumis- ja ehostusvinkeistä (tiedättehän 3 x makuuhuone, 3 x toimistotyyli jne). Se vain pullahti mieleeni, ja koska impulssikontrollin kanssa on välillä vähän niin ja näin, päätin hyväksyä sen.

Nykyisen blogin leiskassa ei enää lue blogin nimenä Kolme kertaa ikuisuus. Se se kuitenkin on.

Ja mitä niihin blogin teemoihin tulee, eivätköhän ne tule ensi vuonnakin olemaan X-miehen toiminnan ihmettelyä, yksinhuoltajuuden ihmettelyä, lasten ihmettelyä ja ja ja. En minä tiedä. Mistä minä nyt yleensä kirjoitan. Kaikesta enkä juuri mistään. Sillä hetkellä kun sormeni asettuvat näppäimistölle, oikea elämä jää vähän sivummalle. Saatan kirjoittaa jotkin asiat eri aikajärjestykseen, mutta ikinä en kirjoita fiktiota totena. Toisaalta saatan jättää itselle valtavan isot ja merkitykselliset asiat kokonaan pois. Periaatteeni blogin anonyymiydestä asettaa myös tietynlaiset rajoitukset joiden sisällä taiteilen. Luulisin että minä olen oikeassa elämässä aika tavalla blogiminäni kaltainen, mutta kuten jokainen tätä joskus harrastanut tietää, ei kukaan voi kirjoittaa niin sydän auki, että ihmisille blogin perusteella muodostuva mielikuva kirjoittajasta olisi yksi yhteen oikean ihmisen kanssa. Tätä asiaa on ollut varsin mukavaa seurata blogimiiteissä.

Mainitsinko X-miehen?  Häiskästä on kuulunut taas. Joka päivä. Ja tämä siis sen jälkeen, kun hän lupasi perheneuvolassa olla ottamatta enää mitään yhteyttä ellei ole hengestä kysymys.

Toiveeseeni yhteydenpidon lopettamisesta kokonaan vaikutti mm. se, ettei X-mies ikinä vastannut. Ei sähköposteihin, ei puheluihin, ei tekstiviesteihin. Ja sitten kun vastauksia tuli, olivat ne vainoharhaista haukkumista. Tähän kun yhdistettiin X-miehen viimeisimmät (lapsista tulee isona lihavia koska sinulla on auto, he eivät saa kotonaan terveellistä ruokaa koska ovat pyytäneet täällä suolaa, kuopus oli kuolla gestaatiodiabeteksen seurauksiin), tulin siihen tulokseen että selvä. Antaa olla. Kokonaan. Ja mitä tekee mies? Alkaa soitella. Kun en vastaa, tulee tekstiviestejä. Kun en vastaa niihinkään, ryhtyy mies vaatimaan ylimääräisiä tapaamisia.

Aina ei voi ymmärtää, ei edes joka kerta.


Matkani Puumalaan

Luulin että puumaksi tullaan vasta nelikymppisenä. Sitten lähikaupan poika, se hontelo hujoppi, ajeli irokeesin.

Yhtäkkiä huomasin että finninaama ja pottunokkahan luovat suorastaan jameshetfieldmäistä charmia. Hujoppiushan taas on positiivinen asia, nyt kun olen tottunut pitkän miehen kainalossa kulkemaan. Hontelous kyllä poistuu iän myötä! Iän, jota myyjäparalla ei taida olla varttivuosisataakaan.

No, niin kauan kuin pidän ajatukseni itselläni, en varmasti aiheuta mitään vahinkoa kenellekään. Ja ympäristö kiittää, kun suosin uskollisesti lähikauppaa.

Päivittäin.


Kaksipiippuinen miekka

Rakas blogini,

pahoittelen laiminlyömistäsi. Kun oli tätä joulutohinaa, maan halki autoilua, lasten sairastamista ja iltavuoroja, se olit sinä joka pullahti arjesta ulos.

Mutta jos yhtään lohduttaa, niin ei minulla olisi mitään erityistä asiaakaan ollut. Ei olisi ollut syytä nurista lapsista, vanhemmista eikä muistakaan sukulaisista. Automatka kipeiden lasten kanssa sujui kohtalaisesti, ja sama matka toiseen suuntaan yksin ajettuna myös, lopun hurjasta lumipyrystä huolimatta.

Nämä muutamat arkipäivät ilman lapsia, ensimmäiset ikinä, menevät niin nopeasti, ettei aihetta kirjoittamiseen ehdi syntyä. Vasta nyt, kun vietän yötä unettoman seurana, tuli päivittäminen mieleen. Uneton parka. Ei minusta taida juurikaan seuraa olla.

Olisi niin hienoa, jos voisin parantaa toisen vaivastaan. Sipaisisin selkää, saisin hengityksen tasaantumaan, päättäväisesti painaisin toisen unen alle. Nykyisin olen vain häiriötekijä. Hengitän, liikehdin, yskin. Tekisi mieli esittää anteeksipyyntö olemassaolon johdosta. Tekisi mieli laskea leikkiä siitä miten onnekkaita olemme, kun emme yleensä ehdi tavata niin, että unettomuus saa minutkin kärsimään. Tekisi mieli olla vähän ilkeäkin ettei näkyisi niin selvästi miten loukkaavaa on, kun rakas ihminen vierastaa läsnäoloani.

Onneksi saan lapset kotiin jo torstaina ja jalkojen alle jämäkkää arkea.


Miten fiksu pitää olla?

Eilen illalla aloitimme täällä leikin, jonka nimi on ”oma huone”. Leikin järjestely oli helppoa: nostettiin keskimmäisen sänky pois kuopuksen sängyn päältä ja siirrettiin se olohuoneeseen minun parvisänkyni alle. Sitten se sisustettiin kuopuksen sängyksi. Kuopuksen alasänky, joka jäi ainoaksi keskimmäisen ja kuopuksen huoneeseen, sisustettiin keskimmäisen sängyksi. Tämä vain ja ainoastaan siitä syystä, että keskimmäinen niin hartaasti haikailee omaa huonetta. Tämä järjestely ei todellakaan ole pysyvä, mutta kyllähän sitä nyt muutaman päivän jaksaa alati läsnäolevia lapsia, joita ei voi edes iltamyöhällä komentaa pois näkösältä. Semminkin kun olettaa, että tämmöinen tekisi lapset iloisiksi ja hyväntuulisiksi.

Pah.

Heti kun keskimmäinen huomasi että hetkinen hei, kuopushan saa siis olla illalla olohuoneessa, ja auta armias, katsoo varmasti salaa televisiotakin, alkoi sota. Vuorotellen nämä juoksevat toistensa alueelle saaden aikaan vastapuolella paskaraivarin. Sitten karjuvat sekä lapset että minä. Kaiken kruunaa 40 asteen kuumeessa hoiperteleva esikoinen, joka nukahtaa milloin mihinkin sänkyyn, kun ei jaksa kiivetä omaansa eikä oikein pysy hereilläkään.

Samalla pitäisi siivota asunto ja valmistella huomista automatkaa. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee. Yhdellä on korvatulehdus, yhdellä angiina, kolmannella krooninen pahantuulisuus, eikä ajokelistäkään ole povattu mitenkään erityisen hyvää. Voisinpa vaikka vannoa että huomenillalla perille saapuu aika kypsä kinkku.


Joojoo, ahaa

Ihan vain siltä varalta että jotakuta kiinnostaa, voisin ilmoittaa että ranteeseeni työnnettiin tänään paksu neula. Kas kun paljastui että uusi työterveyslääkäri on toiminut kotimaassaan käsikirurgina, ja minä kun menin vain lähetteen toivossa gangliaani näyttämään! Joskus näköjään voi onni potkaista tähänkin suuntaan. Lääkäri topakkana setänä rapisteli hetken neulojen kanssa (minä katselin varsin visusti aivan toiseen suuntaan) ja näytti sitten noin puoltatoista kuutiosenttiä kirkasta nestettä ruiskussaan, jonka oli muka hetkeä aiemmin imaissut rannepahkurastani. Minkäänlaista epämukavuutta en ehtinyt tuntea, ja välittömästi toimenpiteen jälkeen tuntui että rannetta oli jo helpompi liikuttaa.

Se oli siis ennen kuin puudute lakkasi puuduttamasta.

Nyt tuntuu siltä kuin neula olisi ranteessa edelleen, ja ilman Y-miehen suosiollista apua olisimme olleet tänään varsin nälissämme, sillä en olisi pystynyt kaupassa käymään ilman riuskaa kantajaa. Tiskit ovat jo aloittaneet terhakkaa kasaantumista, sillä tiskausapu on laistanut tehtävästään läksyjen varjolla. Pyykkejä sentään olen saanut ripusteltua yhdelläkin kädellä. Hyvää harjoittelua tämä ainakin on, jos edessä joskus on leikkauskin. Mutta toisaalta, jos punkteeraus oli noinkin vaivaton toimenpide, ei liene syytä miksei niitä voisi ketjuttaa, jos tarve vaatii.

Ja kun tämän lisäksi kuopus yskii ja niiskuttaa, ei varmaankaan tarvitse enää miettiä juonia joilla saisin aatonaaton vapaaksi töistä. Kas kun yötä vasten on niin kovin ikävä ajella tuonne pohjoiseen päin.


Jotain pehmeää

Olen jo pitkään epäillyt että kissat tahallaan pilaavat joka otoksen, jonka yritän julkaistavaksi ottaa. Tässä taas loistava esimerkki. Tässä on vain häntä, muissa oli päätä ja pyllyä. Joktap, heinäkuussa aloitettu, onnettomien lankavalintojen takia runsaasti harmaita hiuksia aiheuttanut tilkkutäkki on silitystä vaille valmis. Note to self: Kannattaa päätellä jokaisen tilkun langanpäät sitä mukaa kuin niitä valmistuu. Kolmensadan langanpään pujottelu vei neljä täysimittaista iltaa, ja oli ehkä maailman rasittavinta hommaa.

Tämän torkkupeiton annan lahjaksi Y-miehen gootahtavalle esikoiselle. Koska kaipasin näpertelyn jälkeen hermolepoa, aloitin omalle esikoiselle tilkkupeiton – mutta kutomalla ainaoikeaa. Ah! Hermolepoa se todella on. Väreiksi tulee kolmea eri vihreää, harmaata ja violettia. Kudon pitkiä raitoja, joihin lankaa vaihtamalla luon ruutuja. En vielä tiedä, tuleeko ruuduista tasaleveitä vai yritänkö luoda sekaisemelävämpää vaikutelmaa vaihtelemalla ruutujen kokoa. Tai että kudonko kapeita raitoja ruutujen väliin. Mmmmä voin tehdä mitä mmmmä haluun! Muahahaa! (Onpa edes yksi elämän osa-alue, jota voin hallita mieleni mukaan.)

Esikoisella oli entuudestaankin sinivalkoinen suurista ruuduista ainaoikealla kudottu torkkupeitto. Kun se kävi pieneksi, teimme esikoisen kanssa yhdessä isoäidin neliöistä lisäreunuksen, josta tuli aika kamala. Näihin tilkkuihin ainakin tuli käytettyä kaikki mahdolliset langanjämät, ja sain sen opin että jokin yhtenäinen tekijä tilkuissa tulee olla, muuten tuloksena on lähinnä kamaluutta ja päänsärkyä. Nyt se on pieni lisättyine reunoineenkin, joten eiköhän lapsi ole uuden peiton ansainnut siedettyään tätä jo pari vuotta. Täytyy ottaa ilo irti tästä, että äidin tekemä kelpaa.

Hmm, Y-miehen gootahtavasta esikoisesta tuli muuten mieleen, että voisin laittaa vaikka pääni pantiksi siitä, että goottius on oleva keskimmäisenkin tyylisuuntaus muutaman vuoden päästä. Tietynlainen kyynisyys ja palava rakkaus Edward Culleniin, ei varmaan tarvitse lisätä muuta? Tai no ehkä se, että lapsi tykkää roikuttaa pitkää otsatukkaa silmillä jo nyt. Ja käyttää tasan kahta paitaa; toinen on tummanharmaa mustalla pääkallolla, toinen musta värikkäillä tähdillä – ja pääkallolla.

Ja mikäs siinä.


Sykeröitymisestä

Tänään sain yhden esimerkin siitä, että vaikka viihdynkin täällä netissä ja pidän itseäni aika epäsosiaalisena, on ympärilläni kuitenkin ihka eläviä ihmisiä. Heitin Lontooseen lähtöä tekevän Termostaattorin blogiin kommentin jossa pyysin tuliaisiksi Jelly Babieseja, niitä kun ei täältä saa.

Sitten minä sain niitä! Ja paljon muuta. Takana long cat, joka on long cat. Alusta Ankeroa, pyllystä Saimaa. Täysin luvatonta photobombingia, joka aluksi nauratti, mutta nyppi lopuksi, kun selvisi että asiallista kuvaa tuliaisista ei valaistus- eikä kissaolosuhteista johtuen nyt vain saa.

Tämmöistä jälkeä tuli salaman kanssa. Jos joku osaisi selittää miksi toisen silmät heijastuvat sinisenä, toisen vihreänä, ilahtuisin.

 

Tässä asiallisin kuva, jossa siinäkin on kyllä Saiman takapuoli. Noita pieniä marmeladeja ihastelin Irlannissa, ja melonit lähtee maistoon kunhan saan kämpän hiljaiseksi.

Koska en valitettavasti voi olettaa saavani lahjoja joka päivä, olen joutunut miettimään muitakin piristyskeinoja alas painuneen mielialani kohentamiseen. Toisten ihmisten auttaminen kuuleman mukaan lievittää omaa eksistentiaaliahdistusta (Hei, vasta muutama viikko syntymäpäivästä! Saa luvan olla luvallista vielä!). Siispä täällä on talo täynnä lapsia, joiden äidit ovat tarvinneet pienen hengähdystauon. Samalla tienaan kehdatusta lykätä omat lapset välillä pois käsistä. Toinen tapa kohentaa oloa olisi kuulema reipas liikunta, mutkun lonkat ei liiku ilman irvistelyä ja sähinää! Siinä on ilkeä reippailla, kun tuntuu että ainoa tuskanpoistolääke jota en vielä ole kokeillut, on eutanasia.