Kenen paikka?

Olisi ihanaa ehtiä päivittämään blogia vähän useammin, sillä totisesti teiltä jää nyt mehukkaimmat jutut väliin.

Viime maanantaina olin takuuvarma siitä, että tämä avoliitto se sitten oli tässä, kiitos ja hei. Tiistai oli ihan tavallinen päivä. Keskiviikkona X-mies ilmoitti tekstarilla, että hän ei sitten lapsiaan ota tulevana tapaamisviikonloppuna, koska on yksin juniorin kanssa koko viikonlopun. Kihisin, mutta vain itsekseni. Torstaina loukkasin toisen ranteeni ja  kävin katsomassa Y-miehen asunnon remontoitua kylppäriä sekä avasin oven kiinteistövälittäjälle, joka oli paljon miehekkäämpi kuin olin kiinteistövälittäjistä kuvitellut. Perjantaina kävin Y-miehen kanssa anoppilassa ja hakemassa lapsivahvistusta viikonlopuksi. Viikonloppuna olin onnellisempi kuin ikinä. (Paitsi perjantai-iltana, kun esikoinen katosi. Likkaa haettiin ympäri kyliä yömyöhään ja juuri kun oltiin ajamassa takaisin kotiin kahvinkeittoa ja poliisille soittoa varten, nähtiinkin saatanan kakara kävelemässä tienpientareella samaan suuntaan. Ja juuri kun luulin saaneeni penikan ymmärtämään että ei noin vain häivytä ilmoittamatta mihin menee, kenen kanssa ja milloin tulee takaisin! Olin niin raivoissani että laitoin lapsen poistamaan Facebook-tilinsä.)

Sunnuntaina Y-mies ymmärsi vihdoin miksi lemmikkieläimiä pidetään, kun kiipesi takapihan kallioille valokuvaamaan. Ankero lähti mukaan ja poseeraili ja pelleili ja kivaili. Helpotuin.

Tänä maanantaina olen lumilingon omistaja ja jääkaapissa on hurja määrä graavattua lohta. Ja Y-mies paljasti että vie minut Tavastialle katsomaan Von Hertzen Brothersia syntymäpäiväni kunniaksi sitten joulukuussa.

Ehkä palataan asiaan ennen ensi kuuta.

Advertisement

Muni mulle käpy

Ihmeellisen energianpuuskan riuhtaisemana lähdin vielä työpäivän jälkeen käymään takapihan metsässä lasten kanssa. Kannatti mennä, sain nimittäin pari hyvää kuvaa. Kas tässä yksi. Siis OMFG, en ole ikinä onnistunut saamaan kaikkia kissoja samaan kuvaan ja nyt sitten näin kuvauksellisessa paikassa.

 

 

Tämä on mielestäni ihan fantsu kuva Ankerosta, saa toki olla eri mieltä, mutta ottaos huomioon että työskentelen hallissa ja taiteentekovälineenä oli naarmuinen kännykkäkamera, niin aion olla ihan tyytyväinen. Alla lisää taidetusta.

 

Energiapuuskalla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että pääsin viikonloppuna käymään Sydän, sydämen keikalla. Ah, se oli ihanaa! Keikkaseurana oli Y-mies ja yövyntäpaikkana tosi kiva hotelli, joten kyseessä oli käytännössä vuorokauden miniloma, eikä pelkkä keikallakäynti.

Tunsin sen täysin ansainneeni.

 

Move it, move it

Töistä lähtiessä sain töihin tulevalta Y-mieheltä rakkauslahjaksi energiajuomatölkin, koska olin valitellut aiemmin päivällä puhelimessa väsymystä, eikä Y-mies tahdo minun nukahtavan rattiin (Sanotaan se kaikki yhdessä: aaawwwwww!). Join sen matkalla autolle ja pyyhkielin samalla liikutuksenkyyneleitä. Juotuani tölkin tyhjäksi asetin sen auton katolle heittääkseni Y-miehen myöskin ojentamat kauppakassit takapenkille. Pamauttaessani takaoven kiinni tuuli tarttui tölkkiin ja heitti sen kierimään koko katon pituudelta, alas tuulilasia konepellin yli ja vips, matalan aidan toiselle puolelle. En tietenkään halunnut olla roskaaja, joten lähdin kuuliaisesti hakemaan sitä. Mainitsinko matalan aidan? Noin polvenkorkuisen? Ei pitäisi olla mikään ongelma edes kaksivuotiaalle. Eihän?

Minä unohdin, että ylläni oli polvipituinen toppatakki, vetoketju hyisen viiman takia tiukasti kiinni. Rivakka jalannostoni epäonnistui tyystin, mutta massa oli jo liikkeellä, joten maahan aidan toisella puolella osuva jalkani vääntyi polvesta. Ei edes kovin epäluonnollisesti, mutta juuri ja juuri sen verran, että jo muutoinkin huonosti kuopassa pysyvä reisiluu narskahti kivuliaasti saaden minut horjahtamaan. Tottahan otin aidasta tukea etten vallan kaatuisi, mutta epäonnekseni sillä huonolla kädellä.

Polven vääntymisessä ja luun narskahtamisessa ei ollut syytä huutoon, mutta käden osumisessa aitaan oli. Miten pääsin takaisin aidan yli tölkin kanssa luultuani sormien jänteiden repeytyneen paikoiltaan, on verenkarvaisen usvan peitossa. Naurukin tuli vasta autossa. Pieni performanssitanssi parkkipaikalla piristää!

Lääkäri määräsi vaihteeksi lämpimiä hauteita ranteen hoitoon. Olen nyt syönyt kokeilun vuoksi kaikenlaisia pikkupillereitä, tuloksetta. Jos vielä menen valittamaan, lääkäri aikoo pistää siihen kortisonia. Vieläkään ei kuulema kannata varsinaisesti selvittää mikä kädessä on, kun on jo selvitetty mitä siinä ei ole (lähinnä reumaa). Huoh.

Pom pom pomputtaa

Törmäsin toisaalla ihan höpöhöpötestisivuun, jonka nimi on höpöhöpöhauskasti Tunne lukkosi – testaa tunnelukkosi. Sen mukaan minulla on yksi erittäin vahva tunnelukko – uhrautuminen – ja neljä vahvaa tunnelukkoa – ulkopuolisuus, pessimistisyys, alistuneisuus ja kietoutuneisuus. Epäonnistuminen, emotionaalinen estyneisyys, rankaisevuus ja kaltoin kohtelu (?) ovat enää keskivahvoja, ja hyväksynnän haku, vajavuus ja suojattomuus ovat pelkästään heikkoja. Ilman tunnelukkoa selvisin osa-alueista riittämätön itsekontrolli, oikeutus, hylkääminen, tunnevaje, vaativuus ja riippuvuus.

Kaikkeen sitä kallisarvoista aikaansa tuhlaakin. Haluaisin nähdä sen äiti-ihmisen, joka selviää tuosta testistä olematta uhrautuva ja alistunut. Sitäpaitsi pessimistisyys ja ulkopuolisuus ovat hyviä asioita. Pessimisti ei pety koskaan!

Tiesittekö muuten että jouluni menee pilalle? Menee se, sille on ladattu niin valtavasti odotuksia, onhan tämä ensimmäinen joulu omassa talossa ja Y-miehen kanssa. Kun tämä asia on nyt tiedossa ja selviö, ei voi kun ilahtua jos joku asia ei menekään myttyyn!

Alkaa muuten olla vuosi siitä kun siirryin wordpressiin. Sen kunniaksi on blogipippalot 11.11.11. klo 17 alkaen Janoisessa Lohessa. Nähdäänkö siellä? Eikä ne minun kunniakseni ole, kunhan vain lääkityksen tahmentavat aivoni haparoiden muistelevat, miten sitä huumoria harrastettiin.

Ei ne muista, mutta se voi kyllä johtua siitäkin, että esikoinen seurustelee.

Ovo je balkan!

Y-mies läksi laittamaan kesämökkiä talvikuntoon ja minä jouduin melkein koko viikon sairaslomalle, joten kutsuin kovasti sairastelleen kummipoikani meille yökylään. Pikkumytty on vielä kovin pieni, joten toki äiti tuli mukaan. Ja koska äiti ei viihdy kovin kauan ilman pojan isää, kutsu koski myös häntä. Ja mihinkä perheen kaksi muuta lasta olisi laitettu, ellei tänne?

Enpä ole ennen laittanut tiskikonetta päälle viittä kertaa päivässä.

Sen lisäksi oli tosi kivaa. Pikkumytyn vanhemmat saivat levätä, minä sain lääppiä vauvaa, lapset saivat leikkikavereita ja naapurin pullaponi* vaihtelua ja liikuntaa, kun esikoinen haki sen tähän pihalle ja käytti jokaista ipanaa vuorollaan pienen talutuslenkin.

(Voin kutsua kokonaisia perheitä kylään, ja kaikki mahtuvat nukkumaan ihan heittämällä. Voin lämmittää saunan milloin haluan ja kuunnella siellä musiikkia kattoon ja seiniin upotettujen ledivalojen tuikkeessa. Voin uida pihalla. Voin sytyttää takan. Voin valita kummalla autolla liikun. Voin järjestää kyläilijöille poniratsastuksia noin vain. Hitto, se astianpesukoneen käyttäminenkinhän on minulle luksusta! Aika usein jään postilaatikolla käydessäni tuijottamaan taloa. Talo on hieno. Epätodellisen hieno. Ja mainitsinko muka huolimattomasti kesämökin? On kesämökki.)

Jotta ei kaikki olisi taas liian imelää, oli moottoritiellä tänäänkin aika hurja tilanne, kun edessäni ajanut rekka älysikin olevansa liian korkea menemään sillan alta ja iski jarrut pohjaan. Onneksi minä olin jättänyt turvaväliä ja kaikki takaani olivat siirtyneet ohituskaistalle, joten oma paniikkijarrutukseni ei poikinut peräänajojen sarjaa, jossa minä olisin jäänyt rekan ja koko letkan väliin.

Luin kerran novellin, jossa kovia koneneen naisen kaikki unelmat toteutuivat aika lyhyen ajan sisällä. Kun hän tajusi saavuttaneensa kaiken sen, mitä oli ikinä halunnut saavuttaa, tuli hän toviksi tajuihinsa lääkärin irroitettua hengityskoneen töpselin rajun kolarin jäljiltä, mutta ei ehtinyt pettyä.

*) Opin uuden sanan. Täällä päin pullaponi on poni, jota pidetään vain ratsun seurana, hevosta kun ei laumaeläimenä voi pitää yksin. Sitä siis lähinnä ruokitaan ja siirretään laitumelle ja talliin, ilman mitään velvoitteita, joita voisi myös virikkeiksi kutsua.

Arviolta 57 grammaa

Tämä blogi olisi paljon mielenkiintoisempi, jos ehtisin päivittää aina kun jotain draamaa tapahtuu. Nyt kaikki jännittävä tulee ulos  jo haalistuneena, ja muoto on aivan toista kuin mitä se olisi ollut, jos olisin ehtinyt tietokoneelle tuoreeltaan.

Sunnuntaina-iltana käytiin jälleen kerran parisuhdekeskustelua, sillä vaikka olemme Y-miehen kanssa seurustelleet ikuisuuden, yhdessä asuminen lasketaan vielä viikoissa. Olen parhaani mukaan yrittänyt aina selvittää mikä miestä hiertää silloin kun joku näyttää hiertävän, ja korjannut sitten omaa toimintaani niin, ettei mieltä tarvitse enää pahoittaa. Enkä sen seurauksena ole katsonut esimerkiksi televisiota viikkoihin, kun olen niin tunnollisesti siivonnut ja puunannut itsestä hassullekin tuntuvia asioita. Tällä kertaa asia ratkesi jo rutiinilla, ja kaikki tuntui olevan ihan hyvin taas, vaikka tunsinkin tarpeelliseksi varoittaa että joku kerta minä itse saatan pahoittaa mieleni. Syksyn aikana on nimittäin ollut pakko tunnustaa, että yhteenmuutto ei ollutkaan mitenkään älyttömän hyvä idea. Rahaa menee asumiseen toistaiseksi paljon enemmän kuin ennen, ja oma aikani on paljon tiukemmin säädeltyä kuin aiemmin.

Ja kas, nukkumaan mennessä sainkin täysin hallitsemattoman itkupotkuraivarin.

Onneksi sain, sillä rauhalliseen, kannustavaan ja ymmärtävään avovaimoon tottunut mies todella ymmärsi ja kuuli kaikki mitä sanoin (varmaan kyllä naapuritkin). Raivarin jälkeiset kaksi päivää olivatkin sitten rentoja ja mukavia kaikille. Enää ei niin kaduta, vaikka onkin hyvä että otin selvää miten pääsen tästä pois niin halutessani.

Ai niin, kuinka todennäköistä on että sama, yleensä se rauhallisin kissa loikkaa yhtenä iltana kynttilöihin niin että koko talossa haisee palanut karva ja yksi kynttilä putoaa yöpöydän taakse yhä palavana, ja sitten seuraavana päivänä on loikata kaivoon joka poikkeuksellisesti oli auki, kun erästä venttiiliä siinä vieressä tutkailtiin?

Piste ja reikä

Koska tällä hetkellä mikään ei tunnu oikein miltään, olen unohtanut kertoa että laitoin tapaamissopimuksen lastenvalvojan kautta eteenpäin. Siitä on jopa seurannut jotain: X-mies laittoi saman päivän aikana kolme (!) sähköpostia, joissa paimentaa minua hoitamaan lapsia paremmin. Minun täytyy kuulemma ”huolehtia aktiivisesti” siitä, että lapset tapaavat toisia lapsia myös kouluajan ulkopuolella, etteivät he kärsi uuden kotimme ”eristyneestä” sijainnista. Lolz. Lisäksi keskimmäinen kuulema kävelee väärin ja tulee saada fysioterapiaan pikimmiten. Lolz sillekin. Ei unohdeta sitä, että kuopuksen ryhti on niin huono, että ortopedi olisi paikallaan. Huoh. Ja että on tosi outoa kun koulusta ei ole otettu häneen yhteyttä ja tarjottu lasten tietoja kultalautasella. Just just.

Siskoni tunnusti että hänestä oli ihan kamalaa kun jätin X-miehen, joka oli minun miehekseni varsin tunnollinen ja kunnollinen. Nyttemmin hän on sitten kyllä ymmärtänyt. Eikä kenellekään liene yllätys, että uusi harrastukseni, ampumaurheilu, sujuu mainiosti. Kun maaliin kuvittelee tietyn naamaan, jaksan tähdätä aina uudestaan ja uudestaan.

Paitsi että just tällä hetkellä en pysty. Kompostia hämmennellessä sain skraidun käteen, ja unohdin puhdistaa sen. Se on ikävän näköinen, muttei varsinaisesti että aseen käsittelyä. Toisen ranteen vanha vamma, joka uusi töissä nostaessani vähän turhan huolettomasti kahdenkymmenenkilon säkkiä hartiakorkeudelle, taas estää. Hyppysissä ei välttämättä pysy mikään, joten ehkä on parempi pitää poissa käden ulottuvilta kaikki kynää vaarallisemmat (ja painavammat) esineet.

Notice me

Arvelinkin että tässä syksyn päälle kaikki tulee vielä kaatumaan niskaan. Rakkaat pikku pillerini määrättiin kyllä aivan oikeaan aikaan, sillä nyt kun X-mies jätti taas elatusmaksut maksamatta, lapsen viikon vanha lenkkari hajosi, nitkautin jotain vähän pahemmin toisessa nilkassa (siis ihan hyvin mä voin juosta tän loppumatkan, kun kato nää kipulääkkeet on niin tehokkaita että AISAATANAAAARRRGGHHH) ja Paula Cole laitettiin ikitoistolle pipodiskoon termostaattorin toimesta, olisi ihmisellä taas ihan liikaa kestämistä. Ennen vanhaan olisin vajonnut neuleen kanssa sohvaan, nyt sentään pysyn siivouskuntoisena.

Se on nykyisessä elämässäni epämiellyttävän tärkeää.

Vahinko kiertämään.