Kuukausittainen arkisto:elokuu 2011

Työvoimapolo

Nyt kun muutama iso asia alkaa olla elämässä kunnossa, huomio alkaa kiinnittyä niihin pieniin, jotka vielä kaipaisivat viilausta, jotta elämäni voisi olla täydellisen, autuaallisen keskinkertaista.

Esikoinen poti ankaria lihassärkyjä liikuntatunnin jälkeisenä päivänä, ja puuskahti ettei voi ymmärtää miten minä jaksan sellaisia kipuja joka päivä.

Tajusin, että niinhän asia on. Minuun sattuu, joka ikinen päivä. Yleensä alaselkään ja lapaluiden väliin, lonkkaan, polveen, kantapäähän ja ranteeseen. Joskus pienenä lisäyllätyksenä tulee kipua olkapäähän, kyynärvarteen, toiseenkin lonkkaan ja polveen ja peukaloon. Niskajumitus on onneksi jäänyt sentään historiaan, mutta sen korvaa tämä lonkkakipu joka loman jälkeen on noussut ihan uusiin sfääreihin. Jalka meinaa meinaa mennä alta useammankin kerran päivässä, eikä se johdu pelkästään Y-miehestä.

Kun menen kipujen takia työterveyshuoltoon, saan sairaslomaa. Siinäpä se. Töissä olisi kyllä fysioterapeutti, mutta hän ei tee hoitoja, hän tulostaa jumppaohjeita. Lääkäri kirjoittaa särkylääkereseptejä, ja lupaa ottaa ylimääräisiä annoksia jos vatsa kestää. Terveydenhoitaja on aidosti myötätuntoisen oloinen ja myöntää, että kipuja olisi tietysti hyvä tutkia, mutta kun reuma-arvot olivat kolme vuotta sitten kunnossa, ei juuri muuta voida tehdä.

Eli ainoa mitä voisin konkreettisesti tehdä kipujen vähentämiseksi, olisi työpaikan vaihto. Siihen taas on aika huima kynnys. Laitoin loka-joulukuun välisenä aikana joka perjantai 5-10 työhakemusta työviikon uuvuttamana, ja sain yhdestä paikasta vastauksen että kiitos mutta ei kiitos. Muista ei vastattu mitään. Koulutusta ei ole eikä tule olemaankaan, kiitos lisääntymisvietin ja nyt asuntolainan, vaikka päässä sinänsä ei sen kummempia vikovikovikoja taida olla. Nykyduunaria hirvittää myöskin niin kovin yleinen pätkätyö, johon en mitenkään uskalla ruveta, sillä lainaa on maksettava ja ruokaa syötävä ihan aina. Nykyaikana yleistynyt koeajan väärinkäyttö hirvittää myös, sillä vanhaan ei taatusti olisi paluuta sairaslomien takia, jos uuteen paikkaan lähtisin.

Ei tässä kirjoituksessa mitään pointtia ole.  Kunhan murehdin, kun kroppa tuntuu kaipaavan päivittäistä murheannostaan. Se polo.

Mainokset

She looks like you

Ei saa retostaa. Kel onni on, sen kätkeköön. Se oli aiemmin ihan kiva, mutta ylpistyi kun sai miehen. Sekin nykyään luulee niin olevansa jotain.

Jotain ylläkuvatun kaltaista kuvittelisin ihmisten ajattelevan, jos kertoisin mitä minulle kuuluu. En siis kehtaa kertoa kuulumisiani kenellekään. Jos joku utelee kuinka on talossa ja avoliitossa sujunut, vastaan vaan että ihan kivasti ja vaihdan puheenaihetta. En ikinä voisi kuvata miten mykistyn onnesta ja silkasta tyytyväisyydestä monta kertaa päivässä: Kun lapset viipottavat pihalla sokeana ja kuurona kaikelle muulle kuin leikille, kun teini tulee naapurista hoitamasta hevosia, kun mies paistaa pihvejä ulkogrillissä, kun kissa tuo päästäisen hampaissaan, kun laitan tiskikoneen päälle, kun vien pyykkiä kodinhoitohuoneeseen, kun asetun nukkumaan omalle puolelleni sänkyä, kun saan työntää jalkani peittojen alla vasten paljon lämpimämpää jalkaa, kun lapset tekevät akrobatiatemppuja sisällä, kun leikkaan nurmikkoa, kun Y-miehen lapset ovat käymässä ja olohuone on viimeistä paikkaa myöten täynnä, kun käyn postilaatikolla, kun saan mennä miehen kanssa yhtä matkaa töihin, kun lapsilla on joku ongelma ja Y-mies ehtii hoitaa sen ennen minua, kun joku on jo tietokoneella ja minä voin mennä toiselle, kun laitan saunan lämpiämään, kun lähden töihin ja sankka usva tekee ajamisesta jännittävää, kun sudenkorento lentää läheltä ohi ja kuulen sen liki mekaanisen pärinän, kun joudun uloslähtiessäni miettimään mille ovelle jätin kenkäni.

Niin että ihan kivasti menee, kiitos vain kysymästä.


Yhdeksäs tärppi

Töissäkäynti on ehkä paskinta hommaa ikinä ja tämä talo on niin pölyinen, etten saa sitä ikinä puhtaaksi.

Minä en ole siisti ihminen. Kaukana siitä! Minusta on ihan soveliasta jättää tiskit huomiselle ja kirja pöytään ja vaatemytty siihen, missä se on päältä riisuttu. Mutta en silti ymmärrä, miten täällä voi olla näin pölyistä! Nyt on neljäs päivä kun kuuraan keittiötä, ja vielä on kahdeksan kaapinovea, kaksi seinää, valonappulat ja katto hinkkaamatta. Johtuuko tämä puulämmityksestä? Vai koirista? Vai voiko olla mahdollista, ettei edellisen asukkaan silmään ole ikinä pistänyt että seinät kasvavat käytännössä karvaa, katosta roikkuu seittejä ja että kaapinovet ovat vaihtaneet väriä valkoisesta harmaaseen? Ja miten minä en muka huomannut taloa ostaessa tätä asiaa?!

Tavallaan tämä on ihan tervehdyttävä kokemus – vaikka voinkin olla huolimaton tavarani suhteen, pidän sentään huolen siitä että ympäristö on kohtuullisen puhdas. Näemmä päinvastaistakin on – talo on kodikas, kaunis ja hienosti sisustettu – mutta pölyinen kuin fan. Tämä olisi huomattavasti mukavampi tervehdyttävä kokemus, jos minun ei tarvitsisi työpäivän päälle hinkata ja kuurata niin maan perkeleellisesti.

Ja sitäpaitsi tämä talo on sellainen hehtaarihalli, että kun olen saanut koko kämpän kuurattua, pitää varmaan aloittaa jo ylläpitokuuraus. Ja miten ihmeessä on tarkoitus imuroida suurinpiirtein edellisen asuntoni kokoinen avonainen tila, joka koostuu olohuoneesta, aulasta, keittiöstä ja takkahuoneesta? Pitääkö minun jakaa se mielessäni tiukkoihin segmenteihin, pitää ne mielessä ja käydä ne läpi järjestelmällisesti nykyttäen? Vai kävellä spiraalimaisesti koko ajan kutistuvaa rinkiä, aluksi seiniä myöten, sitten keskemmäs siirtyen? Vai raidoittain edestakaisin kävellen?

Kovasti ovat ongelmieni aiheet muuttuneet sitten blogini alkuaikojen.


By fire light

Tänään sattui aika kamalaa.

Hiplailin puhelintani remonttifirman toimistossa, kun Y-mies viilaili entisen asuntonsa remonttisuunnitelmaa remonttifirman edustajan kanssa. Huomasin ilokseni, että blogiin on tullut uusi kommentti, mutta ilo vaihtui hyvin nopeasti kylmään kauhuun, kun huomasin kuka oli lähettäjä.

Se olin minä itse.

Minä itse, as in omalla nimellä ja omalla sähköpostiosoitteella.

Kohtalaisen pitkän WTF-hetken jälkeen arvelin että joku sekä live- että blogituttu on nyt tekemässä kevyttä källiä, joka toimii ehkä liiankin hyvin henkilökohtaisen ahdistustasoni noustessa huippulukemiin. Mietin näetsen sitäkin mahdollisuutta, että nimeni kirjoittaminen omaan anonyymiin blogiini onkin jonkin pahantahtoisen tahon suora vihjaus; tiedän kuka olet, missä asut jne. Jokainen tietää tämän teeman myriadeista kauhuelokuvia, jotka kaikki jatkuvat enemmän tai vielä enemmän verisesti. Siispä otin puhelimen käteen ja aloin soitella läpi ihmisiä, jotka tietävät että kirjoitan tänne, ihan vain ilmoittaakseni että pila toimi hahhah, eihän minulla ole murhaajaa perässäni?

Kukaan ei kuitenkaan tunnustanut.

….Jatkuu seuraavassa numerossa.

No ei vaiskaan. Aika pian selvisi että olin unohtanut tyhjentää selaimen välimuistin äidin luona kyläillessäni, kommentoinut omalla nimelläni ihan toista wordpressin blogia ja PAM! kun äiti sitten kommentoi tänne, kentissä oli jo omat yhteystietoni jotka sitten lähettyivät siinä samalla.

Oli helppo nauraa kevyttä naurua asian todelliselle tolalle, mutta vain siihen asti, että kehätiellä kotiin päin ajaessa ajoimme onnettomuuspaikan ohi, jossa suurinpiirtein ikäistäni naista elvytettiin ruttuisen auton vieressä.

On niin helppo pelätä murhaajaa, mutta se tosiasia että seuraava kaupppareissu voi koitua kohtaloksi, on paljon hankalampi hahmottaa.


Toinen valmiina

Nyt on pakko avautua, kun harmittaa niin kehveleesti.

Asumme siis landella, maalla, skutsissa, haja-asutusalueella, vodevö. Meillä on yksi tonttinaapuri, ja sielläkin on enemmän hevosia kuin ihmisiä. Meille ajetaan kaksi kilometriä metsätietä, jonka varrella ei ole ainuttakaan taloa, ei katuvaloja, ei päällystettä, ei kuulkaa mitään muuta kuin sitä metsää. Vahvasti epäilen olisinko valinnut nimenomaan tätä taloa asuinpaikakseni, ellei paikallisen alakoulun rehtori olisi luvannut että lapset saavat koulukyydin. Alakoulululaisilla, joihin kuopuskin jo lukeutuu, on koulumatkaa hieman alle kolme kilometriä, yläkoululaisella taas yli 20km.

Nyt alamme, ystäväseni, lähestyä ongelman ydintä. Lakihan vaatii järjestämään koulukyydin vain viisi kilometriä ylittäville matkoille tai vaarallisiksi katsotuille teille. Tyrmistykseni oli aikamoinen kun selvisi, että rehtorin lupaama koulukyyti tarkoittaakin vain vaaralliseksi katsottua tieosuutta, jota on siis viimeiset 900 metriä tuolla kylän puolella.

Taksi siis noutaa lapset kylän puolelta tienhaarasta – mikäli ovat osanneet ajastaa kahden kilometrin kävelynsä niin, että ehtivät taksiin. Sanonko vielä uudestaan että täällä ei ole minkäänlaista katuvalaistusta, ei edes katua, saamari? Eikä yhtään taloa matkan varrella, jonka ikkunoista voisi kuvitella vähän valoa kajastavan. Lisätään nyt vielä sekin että tie on sekä mäkinen ja mutkainen, ja ainoa syy miksei sekin saa vaarallisen tien statusta kylätien tavoin, on liikennemäärä, joka on talvisin kuulema alle määrätyn rajan. Keväisin ja syksyisin se kyllä ylittyy, kiitos tien päässä majailevien mökkiläisten, mutta se ei kunnassa paljoa kiinnosta. Itseasiassa minulle tehtiin harvinaisen selväksi että tässä asiassa ei tartte enää soitella, päätökset on tehty ja niissähän ei lapsia tai niidenvanhempia kuunnella, piste. Esitykselleni pyöräkatoksesta tien päähän taksin hakupaikalle naurettiin ihan avoimesti, notta turha yrittää, ei tule tapahtumaan, lapset saavat jättää pyöränsä ojaan tai kävellä.

Vielä yksi kiemura tässä on. Kyydin tästä talolta saa myös jos koulu alkaa jo kahdeksalta. Meidän perheessä se tarkoittaa sitä, että kahdeksasluokkalainen urheilija haetaan täältä asti kolme kertaa viikossa, kolmasluokkalainen kaksi kertaa viikossa, ja tämä pienen pieni ekaluokkalainen, joka pelkää ahmoja, murhaajia ja yläkoululaisia, haetaan kerran viikossa.

Pidetään asia simppelinä ja jätetään pois kaikki muut kiemurat, joita tässä on kosolti. Sen vaan sanon, että nämä ajoaikataulut on selkeästi suunniteltu ihan päin mäntyä, ja perheiden on vaan taivuttava niihin sen sijaan, että ajoaikatalut laadittaisiin lasten ja perheiden tosiasiat huomioon ottaen. Kele.


Melkein valmis palapeli

Ette kyllä usko, mutta nyt täällä on netti. Eihän tässä mennytkään kuin seitsemän viikkoa.

Onneksi omakotiasumisessa on tässä ajassa ilmaantunut myös kosolti huolia, pulmia ja ongelmia, niin en ihan joudu teitä diabeteksen partaalle lepertelemään. Esimerkiksi pannuhuone haisee pahalta. Haju tulee lattiakaivosta, jonne tulee putkia yllättävistä paikoista, kuten esimerkiksi kylmäkellarista. Haju ei poistunut kun tämä kylmäkellariyhteys havaittiin ja puhdistettiin, mutta muuttui kyllä. Muut yhteydet voivat tulla melkein mistä vain, sillä sekin selvisi, että vaikka talon virallinen valmistumisvuosi on 2001, on se aloitettu ainakin kuusi vuotta aiemmin, ja meille päätyneet alkuperäiset rakennuspiirustukset ovat lähes tunnistamattomat kun tähän nykytönöön vertaa.

Lisäksi puutarhasuunnitelmani kokivat graniitinkovan kolauksen, kun selvisi että takapihalla on vaatiattomat puoli lapionlavallista multaa soran ja kallion päällä. Huoh. Tämä selvisi vasta, kun olin jo ostanut pari marjapensasta ja omenapuun, joten aikamoista päänraavintaa ja suunnitelmien uusiksi laittamista piti harrastaa, ennen kuin niille löytyi kelvolliset paikat. Sittemmin eräältä raunioretkeltä tarttui mukaan vielä yksi, villinä kasvanut viinimarjapuska, eikä sekään ole vielä kuollut. Voi olla että saamme sittenkin puutarhan! Kasvilavojen rakentamiseenkin on kaikki materiaali olemassa, mutta paikkaa pitää vielä vähän tuumata. Sellainen lammessa kelluva voisi olla aika villi idea, kun tuota pientä tasaista aluetta tuolla takapihalla tekisi mieli pitää tasaisena alustana, ainakin perheen akrobaatit ovat tykänneet siitä, että on kenttää missä temmeltää. Tai sitten pitää tehdä lavat rinteeseen. Tai pengertää rinnettä. Huoh.

Valokuvia on pyydetty, mutta enpä lupaa. Vaikka asummekin ihan metsän keskellä, on tällä talolla entiset omistajat ja kaikki heidän tuttavansa, sukulaisensa ja jopa pari naapuriakin. Kun paikkakunta vaihtui näinkin pieneen, yritän vielä vähän varjella anonymiteettiäni.


Samanaikaissairastavuus ja erotusdiagnoosi

Otetaan nyt ilo irti vielä viimeisestä netillisestä päivästä, ja kerrotaan miten X-mies on reagoinut muuttoon. Se on nimittäin ihan kertomisen arvoinen juttu.

Tapaamissopimusta on siis ollut tarkoitus muokkailla toukokuun puolivälistä asti. Pidän itsestäänselvänä että tuon lapset suurinpiirtein siihen, mistä X-mies on heidät ennenkin hakenut, sillä meille asti ei pääse julkisilla millään. Asioiden viilailu on vain kestänyt ja kestänyt X-miehen oltua niin kovin kiireinen, ja väsyin kyselemään ottaako X-mies lapsia vai ei aina tapaamissopimuksen mukaisen viikonlopun lähestyessä. Ilmoitin hänelle suullisesti, sähköpostitse ja tekstiviestitse että tästä lähtien hänen tulee ilmoittaa mielellään kaksi päivää etukäteen, mikäli haluaa lapsia tavata. Niinpä sitten kävi, että eräänä perjantaina X-mies ilmoitti tulevansa hakemaan lapsia kahden tunnin päästä. Olin töissä ilman pienintäkään mahdollisuutta hakea lapsia ja ajaa takaisin sovittuun tapaamispaikkaan kahdessa tunnissa. Seuraavalle päivällekin oli jo sovittuna kaikenlaista pesukoneen siirrosta alkaen.

Arvaatte varmaan, kenen syyksi laskettiin tapaamisen peruuntuminen?

Tarjosin kyllä vielä mahdollisuutta hakea lapset lauantaina ja palauttaa heidät sunnuntaina vähän edemmäs samaa junarataa, mutta se ei toudellakaan käynyt, sillä X-miehen yksivuotiaalle pojalle se olisi ollut aivan liian raskas matka. (Voi olla että joku päivä kysäisen, miksi mies kokee niin tarpeelliseksi puhua aina että ”poikani sitä, poikani tätä”, eikö täällä oleva poika ole hänen poikansa enää ollenkaan?)

Aimo annos lisää farssia tulee siitä tosiseikasta, että X-mies olisi halunnut pidentää tapaamisia takaisin perjantaista, sunnuntaihin, mikä on raikuvien aplodien paikka, mutta minun esimieheni vaihtuu heti loman jälkeen, ja se mikä oli alustavasti toukokuussa sovittu vanhan esimiehen kanssa voimaan astuvaksi heti kun X-mies sen hyväksyy, ei sitten pädekään enää uuden kanssa! Eli viilailu täytynee aloittaa uudestaan mallista la-aamu – su-ilta.

Ellen olisi kasvanut näin pitkämieliseksi yksilöksi, joka antaa toisen toteuttaa itseään kaikilla passiivisen aggression keinoilla, voisin olla hermoraunio. Vaan enpä ole. Minulla on hieno talo, ihanat lapset, kerrassaan suloinen avomies ja heidän kanssaan edessä ihan uusi elämä. Kaikki hermostumiseen tarkoitettu energia valuu edelleenkin näiden tosiasioiden ymmärtämiseen. X-mies saa mököttää taustalla kuten haluaa. Kanava on auki, sopimukset saadaan kyllä tehtyä heti kun X-mies tahtotilansa löytää.