Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2012

Ei sukua

image

Luulin olleeni niin kovin omaperäinen gargoilit nimetessäni. Päivän Metron Helmiä sioille -sarjakuva todistaa toisin.


Seppo ja Olavi

Koska elämässä menee pitkästä aikaa silleen kevyemmin, tiedättehän, aurinko paistaa, hymyilyttää, on tulevaisuutta edessä ja lämmintä ihoa jota silitellä, olen alkanut hakeutua ihmisten ilmoille. Kävin tutustumassa paikalliseen neulekahvilaan, ja aion käydä siellä jatkossakin, vaikka olin ainoa alle 55-vuotias osallistuja. Paikallistuntemusta tästä uudesta paikkakunnasta alkaa olla jo aika tavalla. ( Ah, siitä tulikin mieleeni, että arvatkaa huutorepesinkö, kun siistihköä pääkaupunkiseudun yleiskieltä aiemmin puhunut esikoinen päästi entisen ”mitä”:n tai ”no”:n sijaan ”kui?” No, huuterepesinhän minä.)

Pääsin myös käymään Menitan tapaamisessa viime lauantaina, ja koska keskimmäinen niin kovasti halusi, otin hänet mukaan. Itseasiassa esikoisenkin piti tulla mukaan, mutta kun selvisi että poikakaveri (joka on nykyään kaveripoika) oli lähistöllä isänsä luona käymässä, liukeni hän paikalta ennen liikkeeseen astumistamme.

Minua on myös kovasti houkuteltu paikalliseen kotiseututaloon kutomaan kangaspuilla. Eläkeläisjärjestö hoitaa loimet, ja aina on paikalla opastamisesta pitäviä ihmisiä. Eikä tarvitse varata aikaakaan. Arvatkaa kuumottaako? Pelkään vain että jos nyt opettelen kutomaan ja hurahdan siihen täysillä, joudun ennen pitkää hankkimaan omat kangaspuut, kun tilaakin oikeastaan olisi. Eikä se suinkaan tulisi halvaksi.

Elämä on valintoja, ja tämän tuskittelu taitaa olla kuitenkin sieltä kevyimmästä päästä. Huh. Vaihteeksi tämmöistäkin.

Päätin myös ruveta vihdoin keräilemään gargoileja. Jos ihan tarkkoja ollaan, taidan itse asiassa kerätä khimairoja. Niissä ei taida olla varsinaisesti muuta eroa kuin se, että gargoilin tarkoitus on olla rakennuksessa vesiränninä ja khimaira poloinen on pelkkä koriste. Kokoelmassani on vasta Seppo ja Olavi, mutta ne ovatkin nättejä söpöläisiä, joita katsellen jaksan kyllä odotella kokoelmani karttumista. Voisi oikeastaan sanoa että ajatus tähän lähti Y-miehen ex-vaimolta, joka kerää kaikkea lumiukkoihin liittyvää. Minä taas olen aika pitänyt gargoileista, ja nyt kun on takka jonka päälle vartijoita asettaa ja kalliota pihalla, jonne tehdä asetelmia ..miksipäs ei?

Seppo Ja Olavi hihittelevät takan päällä


Välillä tuntuu että perheemme on ihan normaali tavisperhe, mutta sitten välillä taas ei

”Äiti, voidaanko me tänään palvoa sua?”

”Mitä?”

”Siis palvoa sua. Tänään. Kun päästään kotiin.”

”Palvoa. Mua. Mitä?”

”Siis silleen et me tuodaan sulle ruokaa, kierretään seittemän kertaa sun ympäri ja kumarrellaan.”

”Pitääkö mun sitten tehdä jotain? Sadetta tai sellaista?”

”Eiku sä vaan syöt ne ruoat ja sanot että.. enä mä kyllä tiedä tarviiko sun sanoa edes mitään.”

”Itseasiassa kuulostaa aika hyvältä. Sopii!”

”Jee, me saadaan palvoa sua!”

 


Varma lupa

”Moooooi, mis oot?”

”Täällä moottoritiellä, just lähdin töistä.”

”….Kuule äiti.”

”…Niin?”

”Täällä tuulee kamalasti, ja sit mä tiedän että ne on ne haravat jotka hakkaa seinää, mut mua rupes silti karmimaan.”

”Voi sua! Ootko yksin kotona?”

”Joo, kun muut ei oo tullu vielä koulusta.”

”Haluaisitko lähteä niitä vastaan, niin sun aika kuluis paremmin?”

”NOEN! Siellä mua karmis vielä enemmän kun kaikki puut heiluu ja kuuluu rysähdyksiä ja räsähdyksiä.”

”No mitäs me keksittäis ettei sua niin karmis. Hmm. Ootko leikkinyt kissojen kanssa?”

”Ne meni kaikki ulos.”

”No tuleeko sulle ittelle jotain mieleen, semmosta josta tulis leppoisampi olo?”

”SaanksmäpelataPapaLouieta?”

”Saat.”

”Okemoi.”


Sinä saat peukkuni

Minä en oikein tiedä miten tässä näin kävi, mutta vieroitin itseni vahingossa Facebookista. En ole päivittänyt tilaani herran aikoihin, mutta pistäydyn siellä kyllä aina kun minulla on hirveästi ylimääräistä aikaa, eli ehkä kerran viikossa.

Se alkoi siitä että latasin kännykkään uuden, muka paremman version fb-sovelluksesta. Sehän oli ihan huono, ja pian olisikin pitänyt päivittää taas uusi versio. Tulin kuitenkin lukeneeksi mitä kaikkea sovellus saisi luvan puhelimessani tehdä, ja niinhän siinä kävi että epäluulo ja varovaisuus pistivät poistamaan koko Facebookin niin pitkälle kun sen Android-puhelimesta saa, ja tietokoneellahan en joka päivä enää istu. Alussa oli ikävä, nykyään pelaan tauoillani raivokkaasti pasianssia. (Klondiken läpimenoprosentti noin 15, Pyramidin 36 ja Golfin ahdistavat 2,5.)

Välillä tekisi mieli näin läppärillä ollessa kirjoittaakin feseen jotain, mutta sitten iskee ihme kainous, eikä minulla olekaan mitään asiaa. Epäilen että kuulumiseni saattavat kiinnostaa juuri niitä ihmisiä joille en välttämättä haluaisi niitä jakaa, sillä tunnistin itsessänikin aika kenkun piirteen; ryhdyin seuraamaan vähän alle parikymppisen kahden lapsen äidin elämää vähän muu kuin rakkaus ja hyväksyntä rinnassani.

Sitten oli vielä se ristiriita, että kirjoitanko normaalisti kirjakielellä vai muokkaanko kirjoitustyyliäni toisen kommenttilaatikossa sen toisen kirjoittamaan tyyliin. Eli jos vaikka Janzuuuuu kirjoittaa että ”Vittuxtaatana kun mul menee hremo kun se äijä ei viel oo tuonu vaippoi, varmaan se on menny taas panemaan entistä emäntääsä! saat  ripe turpaan ko tuut! soitan polliisit jos kehtaat ennää naamas täälä näyttää !!”, niin eikö se olisi loukkaavaa toisaalta vastata normaalisti omaan tyyliin kielioppia käyttäen, mutta vielä loukkaavampaa yrittää leikkiä lukihäiriöistä nuorisokielen taitajaa?

Ei ole helppoa ihmisen elämä, ei.


Kännykuvapäivityskokeilu

image

”Tyyppi mikä myy kahvia, sit se on niinku vieny kahvin pöytään. Se on kiva tyyppi, vähän niinku Papa Louie.”


Jotain mitä ei olisi osannut odottaa

Tiedättekös, kun tuolla ulkona on kevät ja olen alkanut epäillä etten kuolekaan keuhkokuumeeseen ja kaikki on silleen kevyttä ja pirskahtelevaa ollut jo monta päivää, niin huomasin että eräs nuorehko kollega näyttää samalta kuin Y-mies nuorempana ilman tukkaa ja partaa. Sehän rupesi minua tietysti hymyilyttämään aina pojan nähdessäni.

Äh, arvatkaa kävikö tässä nyt niin että se poikakin rupesi aina hymyilemään minut nähdessään. Ehkä luulen itsestäni ja hymyni valloitusvoimasta liikoja, mutta yritän silti nykyisin vältellä heppua parhaani mukaan, siltä varalta että tuli annettua vähän väärää signaalia. Kamalan kiusallista.

Paljon villimpääkin töissä tapahtuu. Kuulin että kollega A on naimisissa tahollaan, ja seukkailee silti kollegan B kanssa. Kumpikin on sairaslomalla, paljon. Samaan aikaan kollegan A puoliso hoitaa kotona pientä vauvaa, ja on ihan siinä käsityksessä, että kollega A on terve kuin pukki ja käy töissä säännöllisesti.

Kun hetken aikaa olin tätä sulatellut, minulle kerrottiin että vuosia sitten oli ollut toisten ihmisten välillä täsmälleen sama tilanne, paitsi että A ja B olivat molemmat miehiä.

Mun on aika pakko raxtaa mun työpaikkaa. Missään ei takuulla kuule mehukkaampia juoruja!


Huuda apua ja huokaa

Öisin ei voi nukkua, kun pitää yskiä ja hengittää varovasti, ettei kurkkuun sattuisi niin kovasti. Päivisin ei voi levätä, kun pitää käydä töissä. Vähän meinaa siis väsyttää. Unisaldo kahdelta viimeiseltä yöltä on yhteensä kahdeksan tuntia, pätkissä ja kahdella jaettuna.

Totta kai kävin työterveyshuollossa ja uskoin pokkaavani sairaslomaa. Höpö höpö. Influenssan sairastaneelle tämä on kuulema ihan normaalia, ja minun pitää varautua siihen että tämä voi kestää viisikin viikkoa. Kollegoita säälittää kun yskin ja ryin kippurassa työpisteeni vieressä, ja ikävän usein samalla jalat ristissä (yskä on niin kova, että vaikka tietyt lihakset ovat aika napakassa kunnossa, on rakko silti parempi pitää puolityhjänä), mutta minkäs teet? Tämä ei ollut retorinen kysymys. En oikeasti tiedä, olen niin väsynyt.

Sitten kissajuttu tai miesjuttu, kumpi laitetaan? Kissajuttu? Okei.

Saima ei käynyt pihalla yhtään ainutta kertaa marras- ja maaliskuun välisenä aikana, mutta nykyään aina kun ovi avataan, juoksee se pää viidentenä jalkana ulos – ja ikävä kyllä ainakin joka kolmas kerta se meinaa jäädä oven väliin. Emokissa selvästi on oppinut varomaan oven väliin jäämistä, sillä ennen ovesta kulkemistaan se ottaa katsekontaktin oven avaajaan, katsoo kysyvästi (Ethän rämäytä sitä ovea mun kylkeen?), ja luikahtaa vasta sitten kun oven avaaja pitää ovea kunnolla auki. Ankeron ovessakulkemisessa ei ole mitään erityistä, mutta esikoinen väittää huomanneensa että silloin harvoin kun Ankero kiertää keittiön pöytätasoja pitkin, se nykyään aina loikkaa lieden yli. Vaikka se olisi tyhjä. Sen verran käyttäytymistieteilijää minussakin asustaa että osaan arvella sen polttaneen tassunsa joskus kuumaan levyyn. Voi poloa.

Laitetaanko vielä se miesjuttu? Äh, laitan silti. Uskomatonta kyllä, uusi tapaamissopimus allekirjoitetaan jo huomenna, maaliskuun seitsemäntenä päivänä! Vain kymmenen kuukauttahan tässä sitten loppujen lopuksi meni. Joulukuun alun jälkeen X-mies on tavannut lapset vain yhdesti, vaikka olen kyllä tehnyt selväksi että saa tulla heitä hakemaan kunhan vain ilmoittaa pari päivää etukäteen aikeistaan. Eipä tullut sitten kertaakaan. Viimeksi perjantaina tosin kysyi tekstiviestitse että toisinko lapset lauantaina, mutta kun öhhöh, tuli taas ihan pikkuisen viime tingassa tuo pyyntö ja meille oli jo lasten kovasti odottama risteily varattuna, niin enpä sitten vienyt.

Vieläköhän X-mies jaksaa pysyä siinä uskossaan, että haluan lasten tapaavan häntä vain koska hän on ilmainen lapsenvahti?

Toinenkin ikävä miesjuttu kaihertaa. Olen saattanut esikoisen yhteyteen biologisen isänsä kanssa ja sallinut valvomattomat tapaamiset aina, kun sillä suunnalla olemme. Nyt pystyn näkemään että se ei kenties ollut mikään kuningasidea, sillä lapsen isä on vähän ..elämästä vieraantunut. Vähän tyhmä, vähän pipi, isosti kriminaalitaustainen ja halutessaan ehdottoman hurmaava. Nyt lapsi on sitten ihan vakuuttunut että iskä onkin hänen elämässään ainoa järkevä aikuinen, samoin kuin hänen 18-vuotias avovaimonsa. Miten varoitella lasta romuttamatta samalla hänen minäkuvaansa? Miten sanoa että isäsi on vähän …erilainen kuin suurin osa muista nelikymppisistä mutta että sinä olet silti älykäs ja normaali ja tulet kyllä pärjäämään elämässäsi, vaikka isäsi ei pärjääkään?

Arvatkaa muuten miten tapaamisten salliminen vaikutti tähän mieheen, joka ei ole minkäänlaisen kirjaimen arvoinen? Hän lähetti lastenvalvojan kautta pyynnön suostua tietyksi ajaksi ns. nollasopimukseen, eli suomeksi vapautusta elatusmaksusta. Syyksi oli laveasti selitetty että hänellä jää niin vähän rahaa palkasta käyttöön kun suurin osa menee ulosottoon, ja nollasopimus antaisi hänelle mahdollisuuden välttää velkajärjestely. Oman kunnan lastenvalvoja sanoi että väliaikainen sopimus vain velkajärjestelyn välttämiseksi kuulostaa vähän fuskulta. Liitteenä olleessa tuloselvityksessä oli vähintäänkin ristiriitaisia tietoja, ja vaikuttaa siltä, että tässä nyt viilataan viranomaisia linssiin asenteella ”ainahan sitä yrittää saa”. Saa saa, mutta minä en tuohon leikkiin lähde, semminkin kun aika varmaa että teidän veronmaksajien rahat eivät ihan heti tämän nk. nollasopimuksen jälkeen alkaisi juosta, vaan joutuisin sitten niitä odottelemaan takautuvasti – jos niitä edes ikinä myönnettäisiin! Lapsen isä käy kuitenkin töissä ja tienaa, ja elatusvastuu on ja pysyy vaikka olisikin tehnyt sekä velkaa että lapsia sinne sun tänne ja jättänyt maksut hoitamatta. Enkä tunne velvollisuudekseni antaa rahaa miehelle jota en oikein voi edes sietää.

 


Mitähän sinun kanssasi nyt tekisi?

Yskistä ryskistä influenssalasta päivää!

Jos selviän tästä keväästä elossa, vaadin saada superleppoisan ja tylsähkön kesän. Tiedättekös, ihmisellä on rajansa, ja minun rajani saattavat hyvinkin olla jo näköpiirissä. Ei siihen tarvittukaan loppujen lopuksi muuta kuin terveyden menetys sekä itseltä että lapsilta, kaksi kiukuttelevaa ja minulle kiukkunsa purkavaa miestä ja kaiken sosiaalisen elämän alasajo.

Viheliäisiä nivelkipujani on nyt tutkittu niin pitkälle kuin tavallista työläistä raaskitaan tutkia, ja tuloksena on että voi olla  nivelreumaa, mutta jos on, niin ei lääkityksestä olisi hyötyä, joten ei aloiteta. Kuulema tämmöisiä epäselviä nivelvaivoja on paljon, ja se on vähän voivoi. Työterveyshuollon ”ota buranaa ja kaksi päivää saikkua” -linja, jota olen kritisoinut kovasti, on kuulema ihan käypä hoito.

Jotain kivaakin on seurannut tästä totaalilamasta, kun kaikki menee huonosti ja elämä on paskaa: ruokahalu on kadonnut! Sen seurauksena olen nyt melkein viisi kiloa kevyempi kuin silloin, kun elämässä meni vähän paremmin. Ne farkut, jotka kaivoin joulun jälkeen neljän päivän sähkökatkon aiheuttaman puhtaan pyykin puutteen takia kaapin takaosasta olivat silloin supertiukat ja vähän sillä rajalla että voiko niitä ylipäätään käyttää, ovat nyt oikein sopivat.

Käytän viikonloppuna joululahjaksi saadun risteilylahjakortin lasten kanssa, ja todennäköisesti tax free -namut tuhoavat tämänkin ilon pilkahduksen.

Mitä, mikä ihmeen kevätväsymys?