Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2012

Ei sukua

image

Luulin olleeni niin kovin omaperäinen gargoilit nimetessäni. Päivän Metron Helmiä sioille -sarjakuva todistaa toisin.

Mainokset

Seppo ja Olavi

Koska elämässä menee pitkästä aikaa silleen kevyemmin, tiedättehän, aurinko paistaa, hymyilyttää, on tulevaisuutta edessä ja lämmintä ihoa jota silitellä, olen alkanut hakeutua ihmisten ilmoille. Kävin tutustumassa paikalliseen neulekahvilaan, ja aion käydä siellä jatkossakin, vaikka olin ainoa alle 55-vuotias osallistuja. Paikallistuntemusta tästä uudesta paikkakunnasta alkaa olla jo aika tavalla. ( Ah, siitä tulikin mieleeni, että arvatkaa huutorepesinkö, kun siistihköä pääkaupunkiseudun yleiskieltä aiemmin puhunut esikoinen päästi entisen ”mitä”:n tai ”no”:n sijaan ”kui?” No, huuterepesinhän minä.)

Pääsin myös käymään Menitan tapaamisessa viime lauantaina, ja koska keskimmäinen niin kovasti halusi, otin hänet mukaan. Itseasiassa esikoisenkin piti tulla mukaan, mutta kun selvisi että poikakaveri (joka on nykyään kaveripoika) oli lähistöllä isänsä luona käymässä, liukeni hän paikalta ennen liikkeeseen astumistamme.

Minua on myös kovasti houkuteltu paikalliseen kotiseututaloon kutomaan kangaspuilla. Eläkeläisjärjestö hoitaa loimet, ja aina on paikalla opastamisesta pitäviä ihmisiä. Eikä tarvitse varata aikaakaan. Arvatkaa kuumottaako? Pelkään vain että jos nyt opettelen kutomaan ja hurahdan siihen täysillä, joudun ennen pitkää hankkimaan omat kangaspuut, kun tilaakin oikeastaan olisi. Eikä se suinkaan tulisi halvaksi.

Elämä on valintoja, ja tämän tuskittelu taitaa olla kuitenkin sieltä kevyimmästä päästä. Huh. Vaihteeksi tämmöistäkin.

Päätin myös ruveta vihdoin keräilemään gargoileja. Jos ihan tarkkoja ollaan, taidan itse asiassa kerätä khimairoja. Niissä ei taida olla varsinaisesti muuta eroa kuin se, että gargoilin tarkoitus on olla rakennuksessa vesiränninä ja khimaira poloinen on pelkkä koriste. Kokoelmassani on vasta Seppo ja Olavi, mutta ne ovatkin nättejä söpöläisiä, joita katsellen jaksan kyllä odotella kokoelmani karttumista. Voisi oikeastaan sanoa että ajatus tähän lähti Y-miehen ex-vaimolta, joka kerää kaikkea lumiukkoihin liittyvää. Minä taas olen aika pitänyt gargoileista, ja nyt kun on takka jonka päälle vartijoita asettaa ja kalliota pihalla, jonne tehdä asetelmia ..miksipäs ei?

Seppo Ja Olavi hihittelevät takan päällä


Välillä tuntuu että perheemme on ihan normaali tavisperhe, mutta sitten välillä taas ei

”Äiti, voidaanko me tänään palvoa sua?”

”Mitä?”

”Siis palvoa sua. Tänään. Kun päästään kotiin.”

”Palvoa. Mua. Mitä?”

”Siis silleen et me tuodaan sulle ruokaa, kierretään seittemän kertaa sun ympäri ja kumarrellaan.”

”Pitääkö mun sitten tehdä jotain? Sadetta tai sellaista?”

”Eiku sä vaan syöt ne ruoat ja sanot että.. enä mä kyllä tiedä tarviiko sun sanoa edes mitään.”

”Itseasiassa kuulostaa aika hyvältä. Sopii!”

”Jee, me saadaan palvoa sua!”

 


Varma lupa

”Moooooi, mis oot?”

”Täällä moottoritiellä, just lähdin töistä.”

”….Kuule äiti.”

”…Niin?”

”Täällä tuulee kamalasti, ja sit mä tiedän että ne on ne haravat jotka hakkaa seinää, mut mua rupes silti karmimaan.”

”Voi sua! Ootko yksin kotona?”

”Joo, kun muut ei oo tullu vielä koulusta.”

”Haluaisitko lähteä niitä vastaan, niin sun aika kuluis paremmin?”

”NOEN! Siellä mua karmis vielä enemmän kun kaikki puut heiluu ja kuuluu rysähdyksiä ja räsähdyksiä.”

”No mitäs me keksittäis ettei sua niin karmis. Hmm. Ootko leikkinyt kissojen kanssa?”

”Ne meni kaikki ulos.”

”No tuleeko sulle ittelle jotain mieleen, semmosta josta tulis leppoisampi olo?”

”SaanksmäpelataPapaLouieta?”

”Saat.”

”Okemoi.”


Sinä saat peukkuni

Minä en oikein tiedä miten tässä näin kävi, mutta vieroitin itseni vahingossa Facebookista. En ole päivittänyt tilaani herran aikoihin, mutta pistäydyn siellä kyllä aina kun minulla on hirveästi ylimääräistä aikaa, eli ehkä kerran viikossa.

Se alkoi siitä että latasin kännykkään uuden, muka paremman version fb-sovelluksesta. Sehän oli ihan huono, ja pian olisikin pitänyt päivittää taas uusi versio. Tulin kuitenkin lukeneeksi mitä kaikkea sovellus saisi luvan puhelimessani tehdä, ja niinhän siinä kävi että epäluulo ja varovaisuus pistivät poistamaan koko Facebookin niin pitkälle kun sen Android-puhelimesta saa, ja tietokoneellahan en joka päivä enää istu. Alussa oli ikävä, nykyään pelaan tauoillani raivokkaasti pasianssia. (Klondiken läpimenoprosentti noin 15, Pyramidin 36 ja Golfin ahdistavat 2,5.)

Välillä tekisi mieli näin läppärillä ollessa kirjoittaakin feseen jotain, mutta sitten iskee ihme kainous, eikä minulla olekaan mitään asiaa. Epäilen että kuulumiseni saattavat kiinnostaa juuri niitä ihmisiä joille en välttämättä haluaisi niitä jakaa, sillä tunnistin itsessänikin aika kenkun piirteen; ryhdyin seuraamaan vähän alle parikymppisen kahden lapsen äidin elämää vähän muu kuin rakkaus ja hyväksyntä rinnassani.

Sitten oli vielä se ristiriita, että kirjoitanko normaalisti kirjakielellä vai muokkaanko kirjoitustyyliäni toisen kommenttilaatikossa sen toisen kirjoittamaan tyyliin. Eli jos vaikka Janzuuuuu kirjoittaa että ”Vittuxtaatana kun mul menee hremo kun se äijä ei viel oo tuonu vaippoi, varmaan se on menny taas panemaan entistä emäntääsä! saat  ripe turpaan ko tuut! soitan polliisit jos kehtaat ennää naamas täälä näyttää !!”, niin eikö se olisi loukkaavaa toisaalta vastata normaalisti omaan tyyliin kielioppia käyttäen, mutta vielä loukkaavampaa yrittää leikkiä lukihäiriöistä nuorisokielen taitajaa?

Ei ole helppoa ihmisen elämä, ei.


Kännykuvapäivityskokeilu

image

”Tyyppi mikä myy kahvia, sit se on niinku vieny kahvin pöytään. Se on kiva tyyppi, vähän niinku Papa Louie.”


Jotain mitä ei olisi osannut odottaa

Tiedättekös, kun tuolla ulkona on kevät ja olen alkanut epäillä etten kuolekaan keuhkokuumeeseen ja kaikki on silleen kevyttä ja pirskahtelevaa ollut jo monta päivää, niin huomasin että eräs nuorehko kollega näyttää samalta kuin Y-mies nuorempana ilman tukkaa ja partaa. Sehän rupesi minua tietysti hymyilyttämään aina pojan nähdessäni.

Äh, arvatkaa kävikö tässä nyt niin että se poikakin rupesi aina hymyilemään minut nähdessään. Ehkä luulen itsestäni ja hymyni valloitusvoimasta liikoja, mutta yritän silti nykyisin vältellä heppua parhaani mukaan, siltä varalta että tuli annettua vähän väärää signaalia. Kamalan kiusallista.

Paljon villimpääkin töissä tapahtuu. Kuulin että kollega A on naimisissa tahollaan, ja seukkailee silti kollegan B kanssa. Kumpikin on sairaslomalla, paljon. Samaan aikaan kollegan A puoliso hoitaa kotona pientä vauvaa, ja on ihan siinä käsityksessä, että kollega A on terve kuin pukki ja käy töissä säännöllisesti.

Kun hetken aikaa olin tätä sulatellut, minulle kerrottiin että vuosia sitten oli ollut toisten ihmisten välillä täsmälleen sama tilanne, paitsi että A ja B olivat molemmat miehiä.

Mun on aika pakko raxtaa mun työpaikkaa. Missään ei takuulla kuule mehukkaampia juoruja!