Tottakai minun piti tulla kirjoittamaan perjantaina heti tuoreeltaan tapaamisesta lastensuojelun, lasten ja X-miehen kanssa, mutta koko viikonloppu oli niin täynnä tohinaa, että ehdin vasta nyt. Ja nytkin on aikaa alle puoli tuntia, joten pannaan hösseliksi.
Sosiaalityöntekijät siis näyttivät täällä käydessään minulle X-miehen kirjoittaman kirjeen, jossa hän ilmaisi syvän vakuuttuneisuutensa siitä, että olen vakavasti masentunut enkä kykene huolehtimaan lapsista. Hän kertoi minun myös elävän täysin alistuneessa asemassa suhteessani Y-mieheen, ja että en pystyisi talosta lähtemään vaikka haluaisinkin, sillä velkataakkani on niin kova. Lasten saatua kiitosta reippaudestaan he menivät käytävään lueskelemaan Aku Ankkoja, ja ryhdyin vaatimaan X-miestä tilille näistä päätelmistään, joiden tiimoilta ei ole ollut minuun yhteydessä ollenkaan. Tarkoituksena oli saada X-mies tajuamaan kuinka pahasti metsään onkaan päätelmissään mennyt, ja saada myös anteeksipyyntö.
Eipä siitä oikein mitään tullut. X-mies uskoi kyllä kun sosiaalityöntekijät vakuuttivat että meillä kotona tilanne näyttää oikein hyvältä ja siksi asiakkuus päätetäänkin, kun mitään huolta lapsista tai minusta ei kertakaikkiaan ole, mutta ei silti myöntänyt syyllistyneensä minkäänlaiseen ylilyöntiin päätelmissään, perusteli vain että kaikki mitä hän kirjoitti, olisi voinut olla totta. Kun kysyin että minkä ihmeen takia hän ei ollut ottanut minuun yhteyttä ihan vain kysyäkseen mitä täällä oikein tapahtuu, vastaus oli, että kyllä hän tiesi että olin lähtenyt äitini luokse pelastaakseni henkeni. Jessika Ristus, en voi muuta sanoa.
Hassuintahan tässä perustelussa on sitten se, että kun X-mies kehi ja kutoi mielikuviaan perhe-elämästämme ja välittömästä hengenvaarasta, hän ei siis ottanut sanallakaan minuun yhteyttä. Perjantainen tapaaminen sovittiin niin, että lapset olisivat päässeet vähän aikaisemmin aloittamaan iskäviikonlopun ja nimenomaan sosiaalityöntekijöiden aloitteesta, kun ymmärsivät että lasten kiikuttaminen tapaamiseen on minulle aika raskas tikki ja että lapset kuitenkin tapaavat isäänsä aika vähän. No, tämän asian tiimoilta ensimmäinen ja ainoa yhteydenotto kuuluikin näin:
Hei. Voin ottaa lapset tapaamiseen, mikäli maksat heidän bussimatkansa. Ilmoita jos sopii 16.30 mennessä, että voin huomioida asian ruokakaupassa.
Ystävällisesti vastasin että mielelläni kysyisin sosiaalityöntekijöiden mielipiteen asiaan. Ja kun kysyin, olivat he vähän sitä mieltä, että hönttiähän tuollainen ehkä vähän on. X-miehen vakuuttelut siitä että hän tapaa lapsiaan mielellään ja paljon sai aikamoisen kolauksen. Kun X-miehelle lisäksi selvisi että bussilippujen maksattaminen minulla ei ehkä ole kenenkään muun mielestä hyvä idea, oli hänellä sittenkin yhtäkkiä ihan muuta menoa perjantaille, joten ei pystyisi ottamaan lapsia vaikka liput olisin maksanutkin.
Kysyin myös pitkään mieltäni askarruttanutta asiaa, että mistähän mahtaa johtua, että ihan kaikilta muilta tahoilta tulee näistä lapsista kiittävää palautetta, ovat kuulemma fiksuja, reippaita, kohteliaita jne, mutta omalta isältään olen kuullut vain ja ainoastaan negatiivista palautetta. Kuulema hän sanoo lapsille hyvät asiat jos sellaisia on, ja minun pitää vain kehittää kykyäni ottaa vastaan negatiivista palautetta. Sitten sainkin kuulla taas pitkän monologin siitä, kuinka nöyryyttävää on ollut liikkua kaupungilla lapsen kanssa, jonka housun polvessa on ollut reikä, ja että miten hän maksaa niin paljon elatusmaksua, että on kaikille selvää miten itsekäs sika minä olen, kun en huolehdi että lapsilla olisi edes ehjiä vaatteita vaatekaapissaan.
En nyt oikein vieläkään tiedä, pitäisikö minun suhteutua X-mieheen kuin pelästyneeseen lapseen, jonka mielikuvitus näkee mörköjä vaatepinoissa ja kiiluvia silmiä komeron oven alla, vai kuin aikuiseen, pahantahtoiseen ihmiseen, joka näkee hyvän tilanteen ryöpyttää omaa pahaa oloaan toisten niskaan. Olisiko teillä asiaan mielipiteitä? Sen verran usein X-mies myöskin vakuutteli ettei hän tätä blogia lue, että ihan taatusti on pikku terveiseni täältä lukenut.
Noin muuten elämä Kolmekertaaikuisuuden huushollissa on ollut auvoisaa, en voi kuin kiitellä työterveyttä siitä, miten loistavan kopin he Y-miehestä ottivat. Pääsin kiittelemään eilen ihan paikan päälle, kun kävin nimittäin flunssankaatokävelyllä sunnuntai-iltana. Flunssan lisäksi kaaduin itse, enkä ollut ihan ehtinyt edes tontilta pois, ja kyllä, niinkin älykkäästä syystä kuin halustani vilkaista lähempää valtavaa jäätynyttä hevonläjää. Oikea kyynärpää ei ihan taivu, ja lonkka tykyttää ja laittaa kävelemään töpöttäen. Kävellylläkäynti-ideaa en kuitenkaan heti heittänyt, vaan kävin hakemassa potkurin. Y-mies työnsi minua potkurilla siihen asti, että olin kiljunut itseni sekä naurusta ja kauhusta käheäksi hurjassa alamäessä, ja sitten olikin koston vuoro, kun seuraavassa pitkässä, jyrkässä ja mutkaisessa alamäessä Y-mies sai itse kokea miltä tuntuu istua suojattomana ja ilman mahdollisuutta vaikuttaa menosuuntaan, kun vauhti kiihtyy ainakin viiteenkymppiin.
Laskeskelin jälkeenpäin, että matkaa kertyi yhteensä kuutisen kilometriä, vastaantulijoita oli kolme plus bussilastillinen, naurun ja hien määrä suunnaton. Jos olette miettineet mitä kivaa ja fyysistä voi tehdä kumppanin kanssa vaatteet päällä ja julkisella paikalla, niin ottakaapa potkuri alle!
Kolme kertaa ikuisuus 