Aihearkisto: käsityöt

Kukkameri

Ah, aikuisopiskelu. Kertaakaan en ole katunut, vaikka tulikin tehtyä dramaattinen elämänmuutos. Perjantaina käväisin työpaikalla moikkaamassa Y-miestä ison esimiespöytänsä takana, ja tyhjäkatseiset zombiet joita kollegoiksikin kutsutaan, pöly ja möykkä tuntuivat jo melkein pelottavilta. Nyt pitäisikin laittaa jo kesätyöpaikkahakemuksia, ellen sitten halua urheilla kesääni juurikin tuolla. Haluanko? Tjaa, voisihan se olla kivaakin, kun tietäisi melko isolla varmuudella, että se on sitten viimeisiä kertoja. Sitäpaitsi jylhä ja jyhkeä Y-mies ison esimiespöytänsä takana on aika stimuloiva näky!

Haluatteko kuulla parisuhteesta? Ei se mitään, X-mies varmaan haluaa, joten: Joka päivä olen kiitollinen niistä sattumien ketjusta, jotka johtivat siihen, että päädyin yksiin tuon ihmisen kanssa. Kevättalven tapahtumien jälkeen elo on ollut niin nolon onnellista, etten kehtaa edes kertoa. Rännien tyhjentäminenkin lehdistä, neulasista ja löllöstä katon reunalla keikkuen oli nautinnollista, kun sitä sain tehdä yhdessä oman kullan kanssa. Tiedän, kuulostan ihan aivottomalta! Mutta mua ei haittaa!

Itse asiassa keskimmäinenkin toistelee jupisten silloin tällöin, että olen ihan aivoton. Onneksi olen jo yhden esimurrosikäisen kasvattanut, joten tiedän suurinpiirtein, kuinka reagoida, kun lapsi onkin yhtäkkiä sitä mieltä että äiti on NIIIIIN NOLO. Lapsi mm. sähisi minua olemaan hiljaa, kun puhuin Y-miehen esikoisen kanssa imetyksestä ja mainitsin RINNAT. Poloinen ei olisi varmastikaan voinut nolostua enempää, vaikka olisin riuhtaissut paidan pois ja iskenyt näytekappaleen keskelle sohvapöytää. On se kyllä kumma, miten tuollaiselle 11-vuotiaalle kehittyy kyky nähdä jotain arveluttavaa, noloa ja hävettävää ihan kaikessa, mikä jollain tavalla saattaa ehkä liipata läheltäkään ihmisen lisääntymistä. Yritäpäs kertoa esimerkiksi HPV-rokotteesta ihmiselle, joka meinaa kuolla noloudesta kun pelkät asiasanat mainitaan.

Y-miehen esikoinen on muuten edelleen yhtenä kappaleena. Raskaus ei ole mennyt ihan ongelmitta, sillä vauva ei ole kasvanut sitä tahtia kuin olisi pitänyt kasvaa, mutta on nyt lopussa ottanut kiitettävää spurttia. Laskettu aika oli tällä viikolla, joten kynsiä syödään aika monessa perheessä suvun uusinta jäsentä odotellessa. Itse olen joutunut hillitsemään itseäni ihan urakalla etten ostaisi kaikkea pientä ja suloista, sillä tiedän millaiset määrät toisille pieneksi jäänyttä tavaraa ihan kaikille, mutta erityisesti ensimmäisensä odottajille vyörytetään. Peikkopöksyjen edessä itsehillintäni petti täysin, ja ihan vain nopea myssy piti kutaista kun löytyi niin pehmoista ja Y-miehen esikoisen värisilmää miellyttävää lankaa. Ja ai niin, se torkkupeitto, mutta sanoin kyllä ettei sitä ole pakko ottaa vastaan. Ottivat silti, sillä metallimusiikin ystävinä ovat huomanneet ettei tummasävyisiä vauvavarusteita ole kovin helppoa löytää. Allaolevassa postauksessa on jo sen jälkeistä tilkkupeittoa, ja ensi viikolla pääsenkin aloittamaan jo seuraavaa.

Niin, sanoinhan minä että aikuisopiskelu on ihanaa!

 

 


Viisi vaikutusta

Kuopus käytti eilen mielenkiintoista sanavalintaa; kaveri kuulema pillahti nauruun, kun huomasi välipalamandariinin muussantuneen koulureppuunsa. Olen tässä sitten mietiskellyt pillahtamiselle muita uusia käyttökohteita sen itkun tilalle, jossa keralla sitä perinteisesti käytetään.

Tänään esimerkiksi pillahdin siivoamaan lasten huonetta. Tarkoitus oli katsoa Walking Deadia ja virkata tilkkupeittoa siskontytölle, mutta niinpä vain huomasin kiskovani loputonta määrää sukkia ja alkkareita sängyn alta ja lelulaatikoista ja kirjahyllyistä. Niitä suorastaan pillahteli joka paikasta!

image

Ja koska nyt on tämä Ameriikan ihmejuhla Halloween lähestymässä, pillahdin krääsähyllyllä ostamaan pääkallokynttilöitä. Myyjä varoitti minua laittamasta niitä takanreunalle, sillä ne saattaisivat lämmön takia pillahtaa litkuksi.

Tänään sain myös pidellä kuukauden vanhaa vauvaa sylissäni, mutta emme kumpikaan pillahtaneet mihinkään, emme itkuun emmekä vauvakuumeeseen. Y-miehen tyttären esikoinen syntyy näinä päivinä ja sitä kyllä odotellaan, mutta käsi sydämellä voin vannoa, et nyt mieluummin opiskelen, lueskelen kirjoja ja katselen elokuvia ja virkkaan tilkkupeittoja mieluummin kuin hoivailisin taas yötä päivää yhtä kuolasuuta.


Virkkuukoukussa

Koska sairasloma ja tylsyys, käsitöiden esittelyä. Kaakelimallien mietintä sai aikaan näitä tilkkuja.

image

Yhdessä niistä tuli esikoiselle peitto.

image

Koska pinkkiä ja sinistä jäi niin paljon ja löysin edullisen virkkausmallikirjan halpalaarista, sai keskimmäinen oman peiton. Tässä kätevää oli se, että yhdistin jokaisen tähden peittoon saman tien langan päätellen, joten kun viimeinen pala valmistui, oli peittokin valmis.

image

image

Ja nyt sitten aloitin tuhmustelun. Syksyllä syntyvälle tytärpuolen vauvalle ei kuulema saisi tehdä vielä mitään, joten sanotaan että tässä on nyt työn alla kokeilua pienemmällä mittakaavalla – sellaisella vauvanpeiton kokoisella.

image

Voi olla ettei tästä oikeasti tulekaan mitään, koska kuviot on aika työlästä kohdistaa kunnolla. Mutta mielessä on kyllä rutosti uusiakin ideoita! Tiedän! Kuulostaa tylsältä ja keski-ikäiseltä!


Seppo ja Olavi

Koska elämässä menee pitkästä aikaa silleen kevyemmin, tiedättehän, aurinko paistaa, hymyilyttää, on tulevaisuutta edessä ja lämmintä ihoa jota silitellä, olen alkanut hakeutua ihmisten ilmoille. Kävin tutustumassa paikalliseen neulekahvilaan, ja aion käydä siellä jatkossakin, vaikka olin ainoa alle 55-vuotias osallistuja. Paikallistuntemusta tästä uudesta paikkakunnasta alkaa olla jo aika tavalla. ( Ah, siitä tulikin mieleeni, että arvatkaa huutorepesinkö, kun siistihköä pääkaupunkiseudun yleiskieltä aiemmin puhunut esikoinen päästi entisen ”mitä”:n tai ”no”:n sijaan ”kui?” No, huuterepesinhän minä.)

Pääsin myös käymään Menitan tapaamisessa viime lauantaina, ja koska keskimmäinen niin kovasti halusi, otin hänet mukaan. Itseasiassa esikoisenkin piti tulla mukaan, mutta kun selvisi että poikakaveri (joka on nykyään kaveripoika) oli lähistöllä isänsä luona käymässä, liukeni hän paikalta ennen liikkeeseen astumistamme.

Minua on myös kovasti houkuteltu paikalliseen kotiseututaloon kutomaan kangaspuilla. Eläkeläisjärjestö hoitaa loimet, ja aina on paikalla opastamisesta pitäviä ihmisiä. Eikä tarvitse varata aikaakaan. Arvatkaa kuumottaako? Pelkään vain että jos nyt opettelen kutomaan ja hurahdan siihen täysillä, joudun ennen pitkää hankkimaan omat kangaspuut, kun tilaakin oikeastaan olisi. Eikä se suinkaan tulisi halvaksi.

Elämä on valintoja, ja tämän tuskittelu taitaa olla kuitenkin sieltä kevyimmästä päästä. Huh. Vaihteeksi tämmöistäkin.

Päätin myös ruveta vihdoin keräilemään gargoileja. Jos ihan tarkkoja ollaan, taidan itse asiassa kerätä khimairoja. Niissä ei taida olla varsinaisesti muuta eroa kuin se, että gargoilin tarkoitus on olla rakennuksessa vesiränninä ja khimaira poloinen on pelkkä koriste. Kokoelmassani on vasta Seppo ja Olavi, mutta ne ovatkin nättejä söpöläisiä, joita katsellen jaksan kyllä odotella kokoelmani karttumista. Voisi oikeastaan sanoa että ajatus tähän lähti Y-miehen ex-vaimolta, joka kerää kaikkea lumiukkoihin liittyvää. Minä taas olen aika pitänyt gargoileista, ja nyt kun on takka jonka päälle vartijoita asettaa ja kalliota pihalla, jonne tehdä asetelmia ..miksipäs ei?

Seppo Ja Olavi hihittelevät takan päällä


Seal of approval

Ähäskutti. X-mies otti pitkällisen harkinnan jälkeen lapset sittenkin luokseen, ehkä luullen että pitkä harkinta-aika ahdistaa, ehkä ei. Illalla näytti pitkään siltä että yksin minun on flunssani kärsittävä, sillä Y-mies oli ilmoittanut kuulumisiaan vain sen verran että kovin väsyttää, ja esikoinenkin oli kirmannut kaverille yökylään. Pari surkeuttani julistavaa ja heti välittömästi poistettua facebook-statuspäivitystä myöhemmin minut kuitenkin pyydettiin Y-miehelle yökylään, ja sain sekä säälistä että myötätuntoa niin, että aamulla oli jo huomattavasti tervehtyneempi olo.

Sitten täytyy kertoa ensin muisto, sitten mainos. Kun kuopus oli se sama suloinen pallerovauva jona häntä useimmiten ajattelen, olin kovin uupunut ja ahdistunut ja kaipasin kovasti jotain tekemistä. Kerran ehdotin X-miehelle, joka silloin oli pelkkä mies, että mitäs jos tehtäisiin päiväretki vaikka Kirkkonummelle. Ostettaisiin se vyöhykelippu ja käveltäisiin hetki juna-aseman ympäristössä. Että tulisi käytyä edes jossain, nähtäisiin edes joku uusi paikka. Arvatkaa mitä X-mies vastasi? No tietysti että ”Mitä ihmettä me siellä muka tehtäisiin?” Niin totta, mutta niin väärin. Ikinä en hänen aikanaan käynyt siellä, mutta sittemmin paikkakunta on kyllä tullut tutuksi ihan muista syistä.

Ja sitten mainos. Kävin tänään Kirkkonummen Maatilapuodissa, jossa myydään vähän kaikkea lähiseudulta; hunajaa, juureksia, leipää, kalaa, lihaa ja käsitöitä nyt ainakin. Tulin kysyneeksi että saisikohan heiltä villaa; pelkkää raakaa ja käsittelemätöntä, suoraan lampaasta leikattua villaa, jota kehruuharrastukseeni tarvitsen. Huono myyjä olisi sanonut että eipä saa, keskihyvä myyjä olisi sanonut saman ja samalla pahoitellut, mutta tämä otti kännykän ja soitti läheiselle lammastilalle että mites ois. Sitten, hunajapurkin maksettuani, hyppäsinkin autoon koko konkkaronkan kanssa (konkkaronkka koostui sillä hetkellä Y-miehestä, Y-miehen lapsista ja Y-miehen äidistä) ja hetkisen kuluttua painelin poskeani viikon vanhaa karitsaa vasten samalla kun se imeksi sormeani ja lampaiden omistaja saksi oransseilla Fiskarseilla sen sukulaisesta villaa. Rupattelutuokion ja kyläilykutsun päätteeksi sain vielä kaksi juuri munittua kananmunaa, jotka illalla esittelin aarteina keskimmäiselle, joka haaveilee perustavansa isona kanalan.

Ihan vielä en päässyt sitä villaa kehräämään, kun omistan vain yhden kunnollisen värttinän jolla on koirankarvaa jota riittää vielä, mutta ah että olen tyytyväinen. Kyseinen lampaanpitäjä on kuulema aiemmin aina heittänyt villat roskiin, kun pitää elukoitaan lihan takia. Minä taas olen kaivannut kovasti juurikin tämmöistä kontaktia, joka sekä pitäisi minut villoissa että mahdollistaisi lapsille kanojen ja lampaiden lääppimisen. Ah. Sanoinko jo että olen tyytyväinen? Olen!


Parasiittikevät

Keskimmäinen yllätti iloisesti ja oppi kutomaan – noin minuutissa. Esikoisen opettaminen oli hikoiluttavaa ja hengästyttävää aikaa. Lapsi ei millään malttanut opetella vaan räjähti nanosekunnissa kun kädet eivät totelleetkaan. Lopulta koulukaverin äiti sai lapsen sisäistämään homman idean, minulta sitä ei vain voinut katsoa. Tiedättehän, äidillehän voi räkyttää ja kiukutella, mutta kaverin äidille ei kehtaakaan.

Mutta keskimmäinen! Näytin miten homma menee – ja lapsi teki perässä. Kun tuli ongelma, lapsi kysyi neuvoa. Ainoa kiukku tuli siinä vaiheessa, kun aloin ottamaan kolmatta videoklippiä ja pyysin hymyilemään kameralle: ”Annan mä kudon rauhassa!”

Turkisperkeleiden torjuntakin alkaa luonnistua. Kaksi kaappia on nyt siivottu perin juurin ja käsitelty punaseetriöljyllä. Jääkaapin alusen ja taustan siivoaisin varsin mielelläni myöskin, mutta siinäpä tulikin yllättävä tenkkapoo. Keittiöön on asennettu laminaattilattia vähän mutkia oikoen, sillä sitä ei ole viitsitty laittaa jääkaappipakastimen alle. Nytpä jääkaappia ei voikaan siirtää ollenkaan, sillä sen etutassut eivät nouse laminaatin päälle ilman että yläkulma murtaisi kaapistoa. Ah, ma nauraisin jos en olisi näin harmissani. Jääkaapin takana kuoriaisilla on hyvä paikka h’ssi’ ja täyttää asunto uudestaan.

Jos siis pääsen raivauksessa edes siihen vaiheeseen, että voi käyttää sanaa ’uudestaan’.


Aikuiset ja tasavertaiset

Ei vieläkään kutsua tutkimuksiin. Tänään yritin jo soitella perään, vaikka nettisivuilla kerrottiin isolla että kutsukirje kyllä lähetetään, vaikka siinä saattaa kulua muutama viikko. Ilmeisesti muitakin soittelijoita on sitten riittänyt. Kyhmyt tuntuvat edelleen, mutta kasvamisesta en uskalla sanoa mitään.

Sen lisäksi että olen saanut autonkin korjautettua sitten viime postauksen, olen opetellut kehräämään. Osaan kehrätä sekä värttinällä että rukilla, enkä vielä osaa sanoa kumpi on kivempaa. Välillä työ jopa sujuu ilman kiroilua! Tulevaisuudensuunnitelmat tämän asian suhteen ovat suurisuuntaiset, sillä minulle on luvattu pitkää koirankarvaa vähän joka taholta ja ainakin yhdet rukkaset olen luvannut luovutetusta karvasta kutoa. Onneksi en lyönyt minkäänlaista aikarajaa lukkoon, sillä haluan opetella ensin kunnolla hyväksi. Möykyt kuulema kuuluvat sen verran asiaan että jos haluaa täydellisen sileää lankaa, on se parempi hakea kaupasta. Tämän kuuleminen helpotti kovasti! Ei sillä että perfektionisti olisin, pois se minusta, mutta kynnys toisille tehtävän työn suhteen on toki erilainen kun omaan käyttöön tarkoitettujen.

Kehrääminen on kyllä juuri se täydellinen harrastus tähän saumaan elämässäni. Siinä voi todellakin vaipua transsiiin ja unohtaa hetkeksi lapset, kissat ja miehen ..paitsi ehkei sittenkään kissoja. Sen verran ahnaasti ne liikkuvia, lampaalta haisevia hahtuvia tuijottavat.

Mut hei, vielä lisää jotain kivaa!


Jotain pehmeää

Olen jo pitkään epäillyt että kissat tahallaan pilaavat joka otoksen, jonka yritän julkaistavaksi ottaa. Tässä taas loistava esimerkki. Tässä on vain häntä, muissa oli päätä ja pyllyä. Joktap, heinäkuussa aloitettu, onnettomien lankavalintojen takia runsaasti harmaita hiuksia aiheuttanut tilkkutäkki on silitystä vaille valmis. Note to self: Kannattaa päätellä jokaisen tilkun langanpäät sitä mukaa kuin niitä valmistuu. Kolmensadan langanpään pujottelu vei neljä täysimittaista iltaa, ja oli ehkä maailman rasittavinta hommaa.

Tämän torkkupeiton annan lahjaksi Y-miehen gootahtavalle esikoiselle. Koska kaipasin näpertelyn jälkeen hermolepoa, aloitin omalle esikoiselle tilkkupeiton – mutta kutomalla ainaoikeaa. Ah! Hermolepoa se todella on. Väreiksi tulee kolmea eri vihreää, harmaata ja violettia. Kudon pitkiä raitoja, joihin lankaa vaihtamalla luon ruutuja. En vielä tiedä, tuleeko ruuduista tasaleveitä vai yritänkö luoda sekaisemelävämpää vaikutelmaa vaihtelemalla ruutujen kokoa. Tai että kudonko kapeita raitoja ruutujen väliin. Mmmmä voin tehdä mitä mmmmä haluun! Muahahaa! (Onpa edes yksi elämän osa-alue, jota voin hallita mieleni mukaan.)

Esikoisella oli entuudestaankin sinivalkoinen suurista ruuduista ainaoikealla kudottu torkkupeitto. Kun se kävi pieneksi, teimme esikoisen kanssa yhdessä isoäidin neliöistä lisäreunuksen, josta tuli aika kamala. Näihin tilkkuihin ainakin tuli käytettyä kaikki mahdolliset langanjämät, ja sain sen opin että jokin yhtenäinen tekijä tilkuissa tulee olla, muuten tuloksena on lähinnä kamaluutta ja päänsärkyä. Nyt se on pieni lisättyine reunoineenkin, joten eiköhän lapsi ole uuden peiton ansainnut siedettyään tätä jo pari vuotta. Täytyy ottaa ilo irti tästä, että äidin tekemä kelpaa.

Hmm, Y-miehen gootahtavasta esikoisesta tuli muuten mieleen, että voisin laittaa vaikka pääni pantiksi siitä, että goottius on oleva keskimmäisenkin tyylisuuntaus muutaman vuoden päästä. Tietynlainen kyynisyys ja palava rakkaus Edward Culleniin, ei varmaan tarvitse lisätä muuta? Tai no ehkä se, että lapsi tykkää roikuttaa pitkää otsatukkaa silmillä jo nyt. Ja käyttää tasan kahta paitaa; toinen on tummanharmaa mustalla pääkallolla, toinen musta värikkäillä tähdillä – ja pääkallolla.

Ja mikäs siinä.