Kolme tuntia edellisestä

Eiköhän se nyt ole jo ihan virallista, etten pääse Tampereelle pikkujouluilemaan. Mieli olisi tehnyt, mutta ehkä Tampere ja Tampereen blogi-ihmiset ovat tavattavissa toistekin?

Koska olen yskäinen, on minulla ollut vähän aikaa myös netissä hyörimiseen ja asioiden ajatteluun. Yllätin eilen vähän perusteellisesti myös itseni, kun ryhdyin tivaamaan Y-mieheltä, miksi muka emme voisi tehdä yhteistäkin lasta. Sitten yllätyin vähän lisää, kun Y-mies ei tuskastunutkaan vaan ihan asiallisesti luetteli ne syyt, joiden takia ei tosiaankaan olisi järkevää ryhtyä enää siihen ansaan. Kyllä minä nyt taas järjellä muistan – mutta silti. Kuinkahan pitkällinen prosessi tästä oikein pitää tulla ennenkuin hyväksyn myös tunteen tasolla, että EI VAUVOJA ENÄÄ. Iän mukanaan tuoma peruuttamaton este kun on vielä ainakin kymmenen vuoden päässä.

Tietoisuuteeni saattettiin myös blogi nimeltä Puolikkaasta puolitoistakertaiseksi. Siinä ikäiseni mies on muutaman isäpuolivuoden jälkeen saamassa ensimmäistä biologista lasta, ja pohdiskelee erinomaisen hienosti asioita monelta kantilta. Itseasiassa kirjoittaja on tuttu ihan live-elämän puolelta, ja harmittelen että sain tietää blogista vasta nyt, kun kirjoittaja suunnittelee sen lopettamista lapsen syntymään. Olisi metkaa jos saisin omankin miehen kirjoittamaan jotain vastaavaa, olisi kutkuttavaa nähdä mitä hän nostaa päivästä esille ja mistä asioista vaikenee.

Nyt viimeaikoina verstaalta on kuulunut kovasti nikkaroinnin ääniä, mutta siitä mikä on työn alla, mies vaikenee sillä tavalla kutkuttavasti myhäillen. Entisessä elämässä kun en juurikaan syntymäpäivänä tullut noteeratuksi, on kihisyttävän hankalaa esittää ettenkö muka olisi tuskastuttavan utelias. Sen tiedän, että lahja sieltä on tulossa, ja että se liittyy käsityöharrastuksiini, ja että niitä ei ole Suomessa montaa, ja että siinä ei ole kampea, ja että sitä varten piti ostaa pylväsporakone. (On olemassa myöskin sellainen mahdollisuus, että pääasia oli pylväsporakoneen ostaminen, ja lahjan tekeminen oli vain siihen muka oikeuttava savuverho. Ihan sama!)

Säästäkin pitää varmaan jotain mainita, sillä se on mainitsemisen arvoinen. Lunta pöllyää ja tuuli ihan oikeasti vinkuu nurkissa, niin että kissat katselevat pää kallellaan. Sähköt olivat poikki vain tunnin verran, josta olen iloinen. Viime vuoden neljän päivän sähkökatko on vielä tuoreena mielessä, ja vaikka se tavallaan kivaa olikin, en sellaista kuitenkaan toivo ihan heti takaisin! Oikeastaan ihan kiva että tämä yskä oikeutti minut parin päivän sairaslomaan, ei olisi kivaa olla tien päällä juuri nyt. Huhtikuussa ostamani Corolla osoittautui todella sivutuuliherkäksi, ja jotenkin uskon että mahdollisuuteni selvitä hengissä tästäkin päivästä ovat paljon paremmat täällä kotona – ja olinpahan kerrankin vaatettamassa kouluun lähtevät lapset! Nämä olisivat ihan totta lähteneet ilman ulkohousuja ja kaulahuivia, ohuella pipolla ja olemattomilla sormikkailla! Aika kiristynyttä keskustelua käytiin, ennenkuin vaatetta oli mielestäni sopivasti.

Advertisement

Kolme korillista

Muutaman päivän kuume alkaa hellittää, ja pääsen ylös sängystä. Avoliitossa sairastaminen on aika kivaa; kaupasta ilmestyy ruokaa kaappeihin, pyykit peseentyvät ja on joku, joka silittää tukkaa ja säälittelee.

Tänään ajattelin vihdoinkin kirjata ihmettelyäni paikallisten lisääntymisestä. Esikoisen luokalla on 18 oppilasta, niistä poikia on kuusi. Keskimmäisen luokalla on samoin 18 oppilasta, niistä poikia on viisi. Kuopuksen luokalla on 19 oppilasta, poikia on kuusi nyt, kun tänä vuonna tuli kaksi poikaa toisesta koulusta.

Aluksi olin huolissani ja lähestulkoon ottamassa ympäristöviranomaisiin yhteyttä juomaveden tarkistuttamiseksi, mutta sitten selvisi että muilla luokilla tilanne on sitten päinvastainen. Alakoulu on täällä yksisarjainen, eli jokaista luokka-astetta on yksi luokallinen, eikä luokkia siis voi laatia mitenkään tasapainotetusti, kun on otettava se tietty ikäkohortti ja sillä mentävä.

Sitten on vielä toinen asia, joka vähän kummastuttaa. Esikoisen kaveripiiri on tänne muuton jälkeen rikastunut neljällä kaksosparilla. Neljällä! Entisessä koulussa ei ollut yhtään tuttuja kaksosia! Alakoulussakin on kahdet kaksoset, joka on sadan oppilaan koulussa oikeastaan aika normaalia, jos uskotaan Terveyskirjastoa, joka sanoo kaksossynnytyksiä olevan n. 1,5% kaikista synnytyksistä.

Mä ihmettelen. (Ja pidän ehkä vähän normaalia paremmin huolta ehkäisystä.)

Ai niin, se Tampereen blogimiitti alkaa minun osaltani näyttää aika epätodennäköiseltä. Olen aika tunnettu organisointikyvystäni, mutta taitelu kyseisen viikonlopun osalta on jo ehdottomasti aivan taitojeni ylärajalla. Yksikin nurkka jos rakennelmastani pettää, tulee katastrofi. Ja vieläpä niin, että jos nurkan pettäminen tapahtuu kun olen jo Tampereella alkoholin vaikutuksen alaisena, tulee ihan sietämätön katastrofi!

Yksin Helsinkiin

Nyt näyttää Tampereen reissu aika epäselvältä. Jo kolmas suunnitelma kaatui hetki sitten! Tällä hetkellä näyttää siltä että pitäisi hankkia Tampereelta yökyläpaikka johon mahtuu kolme lasta ja yksi yöllä saapuva hiprakkainen bloginpitäjä SEKÄ kissavahti tänne metsän keskelle. Se en taida olla vain minä, mutta kuulostaa turhan työläältä.

Sitäpaitsi minulla on kuumetta. Sen sijaan että olisin maannut hehkumassa sängynpohjalla, piti lähteä käyttämään jalkakipuista esikoista päivystyksessä, terveyskeskuksessa kun ei ollut lääkäriä. Kysyin terveyskeskukseen puhelinyhteydessä ollessani että mitäs minä siellä päivystyksessä sanon, kun ne sanovat että menkää kuulkaas liukkaasti omaan terveyskeskukseenne, mutta näin ei kuulemma päivystyksessä koskaan voida sanoa. Melkein nauratti siinä päivystyksen luukulla sitten, kun käskettiin ottaa yhteyttä omaan terveyskeskukseen.

Ja on se oikeastaan vähän kumma, kun 15-vuotias on jo viikon verran ollut liki liikuntakyvytön jalkakivun takia, ja edelleen jatketaan särkylääke-tukiside -linjalla. Sitten voi käydä lääkärissä, kun terveyskeskukseen sellainen saadaan, ja kepit saa kuulema lainaan jos ei ilman pärjää.

Ehkä ainoa esitys tässä

Sain yhtäkkisen sisustusidean ja töks, kaadoin kuopuksen ja keskimmäisen jakaman huoneen korkeat hyllyt kyljelleen. Nyt niihin mahtuu enemmän tavaraa, kun pitkä sivu on käytettävissä tavaroiden asetteluun. Lapset jopa yltävät niihin itse! Tähän asti hyllyn päällinen oli vain harvoin käytettyjen lelujen pölyyntymispaikka, ja ai että taputtelen täällä itseäni selkään. Samalla vaivalla heitin lasten sängyt takaisin päällekäin ja pim! tuli tilaa oikealle koulupöydälle. Parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan, johan kuopuskin on jo tokaluokkalainen. Tähän asti läksyt on tehty milloin missäkin, keittiön pöydällä, sohvalla, eteisen lattialla tai omassa sängyssä.

Oho, nyt minä purskautin tänne sisustusta. Yöks! Mikä minua oikein vaivaa! Taitaisi olla kaikille onni jos piilottaisin kirjoitukset oikeasti kaikilta. Mutta äh, ei niitä salasanoja enää tule. Jos minun tekee mieleni kitistä parisuhdeasioista tietäen, että tulen niitä katumaan parin päivän päästä, kirjoitan päiväkirjaan. Tai avaan toisen blogin. Pyörittelin jo mielessäni nimeä X-fileet, koska taivas tietää, että avatumisen aihetta on tämän nykyisen lisäksi myös entisissä, mutta se vihjaisi liian synkästi siihen, että tästä nyksästäkin olisi tulossa eksä. Ei ole.

Mutta nyt tahdon jakaa ilon aiheen kanssanne. Näyttää siltä, että pääsen oikeasti Tampereen blogipikkujouluihin! Tiina on ystävällisesti kertonut vinkkejä, joilla yritän itseäni tsempata vieraassa kaupungissa ventovieraiden bloggaajien keskellä. Vähän on ehkä lapsen-, kissan- ja talonvahti haussa, mutta periaatepäätös on tehty. Sitten vain kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ette mitään kauhean yllättävää tapahdu.

Lumitykkimies

Olen varmaankin muistanut mainita, että asun haja-asutusalueella? Annan mieluiten ajo-ohjeet talolle muodossa ”Liikennemerkin jälkeen oikealle, ja sitten ajatte sitä silkan metsän reunustamaa metsätietä niin pitkään, että alkaa tuntua että olette sittenkin kääntyneet väärästä risteyksestä. Meidän talomme tulee pian sen jälkeen.” Tästä aika kattavasta ohjeesta huolimatta noin kolmasosa ensikävijöistä soittaa parinsadan metrin päästä, uskon loputtua, että miten ne ohjeet menikään.

Tästä sangen omarauhaisesta sijainnista on se etu, että lähistöltä löytyy maisemia. Jos minä olen mukana kuvassa, ne ovat maisemia isolla ämmällä! Torkahtanut mielihaluni valokuvaamiseen alkaa nostaa taas päätään, ja aion yrittää laittaa tännekin kuvia. Y-miehen aarrelaatikoista löytyi myös ihan ässäkuntoinen Nikon F3, jossa on nyt ensimmäinen rulla sisällä. Jännittää turkasesti mitä sieltä tulee vai tuleeko mitään! Vähän niinkuin olisi raskaana, eikä tietäisi odottaako koiranpentuja vai gorilloita. Molemmat olisi tosi isoja ja kivoja ylläreitä. Niitä kuvia täällä tuskin kuitenkaan julkistelen, sillä olen kuvannut vain lapsia. Kalliille filmille elämän tärkeimpiä asioita, ja jaada jaada.

Tajuatteko mitä viikonloppuna tapahtui? Sen lisäksi että oikeasti pääsin blogimiittiin ilman yhtään estettä tai peruutusta, ja sain vielä siellä aikaiseksi sellaisen maailmojasyleilevän rakastan kaikkea -kännin jotka ovat ihania ja lutusia, niin tadaa! Esikoinen täytti 15 vuotta. Olen.. tämä tuli jotenkin niin äkkiä. Kuopus ja keskimmäinen riitelevät jo siitä, kumpi saa esikoisen huoneen.

Kuopus teki muuten meille tänään ruoan. Ihan kokonaan tuo lasten kasvaminen ei siis olekaan haikea ja surullinen asia.

Nimittäin!

Te ette ehkä usko tätä, mutta parin vuoden jälkeen olen tavattavissa blogimiitissä, joka on tämän viikon perjantaina, en muista missä, mutta jossain Helsingissä. Ostakaa mulle kaljaa jos haluatte, sillä rahani ovat loppu.Yösijankin saatan tarvita, sillä vaikka lapsenlikat järjestyivät vaivatta, ei ole rahaa hotelliin eikä tuttuja jotka viettäisivät jo aloitettua kesälomaansa normaalisijoillaan radan varren asunnoissaan. Pahus.

Ja kertokaa mitä mä laitan päälle?! Pikkumustan, taasko? Sen saman jossa moikkasin Termostaattoria Tampereella, ja jonka kiskoin ylleni koska se on niin pahuksen paitulimaisen mukava? Se vaatii horosaappaat, ei niitä voi käyttää kesäkuussa! Vai sittenkin sen palleromaisen ruskeakuvioisen, joka on jo nuhjaantunut? Sitä valkoista en laita, sillä en ajatellut olla varovainen juuri silloin. Ehjiä housuja ei ole enää, ja sitäpaitsi ne kaikki lököttävät. Ne muut mustat mekot ovat ihan tylsiä ja monestikäytettyjä. Apua, nainen vaatehädässä, auttakaa!

Aha. Kuopus pyörähti tuossa vieressä kysymässä että saanko piirtää käteen tällä tussilla, näyttäen käsi hankalassa asennossa supertiukkaa spriitussia. Kielsin ehdottomasti, koska se lähtee käsistä vasta aikuisena, ja muistutin että nyt on kuules äiteen puolituntinen olla sosiaalinen, joten matkoihisi. Lapsi nielaisi, ja ehdin jo kääntyä takaisin ruudun puoleen ennenkuin tajusin pyytää näyttämään kädet. Jotka olivat ihan tussissa. Korjasin lausuntoani sen verran että kyllä se teini-ikään mennessä lähtee ja pyysin käyttämään tavallisia tusseja käsiin piirtämiseen.

– Ja nyt minä kävin poistamassa kissasta punkin. Äh, en minä taaskaan ehdi kirjoittaa. Kuunnelkaa musiikkia sitten.

Aika kulkee, ja me sen mukana

Jos ilta alkaa niin että minut ja minun luurini halutaan kuvata ventovieraan blogiin jo junassa matkalla Helsinkiin, ja heti junasta päästyä kaksi miestä kommentoi ulkomuotoani varsin lämpimään sävyyn, on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko illasta tulee suksee, tai sitten siitä tulee sen vastakohta, sucksee. Tuli ensimmäinen.

Muutamaa uutta tuttavuutta odottelin paikalle turhaan, joka harmitti tietysti himppasen. Toivon tapaavani heidät joskus toiste. Totuttuun tapaan keskustelu lainehti valtoimenaan, esimerkkeinä nyt vaikkapa oikeaoppinen puukkotappelu, Opelin moottoriviat ja uusiolasten asema perheessä ja sen jälkeen. Ja kuten aiempinakin vuosina, pilkku tuli yllättävän pian. Jatkoille en tällä kertaa haikaillut, sillä vaikka Y-mies painottikin ettei kiirusta kotiin todellakaan tarvitse pitää, oli ajatus unenlämpimästä miehestä ihan liian houkutteleva.

Kyllä se ihminen noin ylipäänsä kuitenkin on sosiaalinen otus. Lämmin kiitos kaikille.