Tähän on tultu

Tulipahan vielä yksi kirpaiseva vanhenemisen merkki mieleen: Kun nykyään näen oikein söpön pojan, en mietikään söpöyttä millään tavalla pariutumisen kautta, vaan lähinnä pohdin, tuleekohan kuopus näyttämään yhtään tuollaiselta sitten isona. Olenko muuten muistanut kertoa että minulla on nyt ihan oikeita harmaita hiuksia? Niitä on nykyään jo yli kymmenen, ja koska en voi värjätä tätä tukkaani (tai voisin kyllä, mutta se olisi kampaamo-operaatio ja ihan turkasen kallis) ne loistavat tummista lockseista kuin halogeenikuidut. En oikein tiedä mitä ajatella. Toistaiseksi pistän vain pannan niiden päälle ja jatkan hommiani, sillä muuhunkaan ei ole aikaa.

Mieleni teki kirjoittaa jotain pikkupojan äitiydestä, mutta kiitos lääkityksen (joka onneksi loppuu viikonloppuna, yrittäkää kestää nämä kirjoitusvirheet joita jää, vaikka yritän kuinka niitä kitkeä) se tuntuu ehkä vähän turhan isolta asialta pohdiskeltavaksi. Sen voin ainakin sanoa varmuudella, että ilman kuopusta olisin kauhuissani, jos joku äiti sanoisi pikkupoikansa ryhtyvän isona ammattisotilaaksi – ja äidin tukevan häntä haaveessaan. Olisin oksennellut ja pyörtyillyt silkasta järkytyksestä. Ei aseita, ei tappamista, eivät tuollaiset asiat kuulu lapsen maailmaan! Ja jos kuuluvat, on jotain pahasti vialla ja sossu saisi luvan tulla kylään.

Kuopuksen maailmaa seuratessani on minulle kuitenkin selvinnyt, että ammattisotilaan elämä on 7-vuotiaan mielestä lähinnä ammattipartiolaisen elämää. Ollaan leiritulilla ja nukutaan teltassa – mutta välillä tehdään upeita räjäytyksiä ja juostaan tiedättekste siidesti ja ollaan tosi ovelia ja voitetaan pahikset. Kaikki tämä hauskojen kaverien kanssa – eivätkä tytöt pääse mukaan. Vaikka lapsi haaveilee taisteluista, hän ei todellakaan tajua mitä oikea taistelu on – ja jos aavistaakin, sulkee sen mielestään pois.

Vaikka nyt tuenkin lasta ammattihaaveessaan, voin silti olla aika varma siitä, että se lopullinen uravalinta tulee kyllä olemaan jotain ihan muuta. Pelkään että jos tuputan pasifisimia liikaa, pojasta tuleekin rauhanturvaaja!

Ja nyt on jätettävä kirjoitus hiomatta ja muotoilematta, katkennut ajatus kokoonkursimatta, koska juurikin mainittu lapsonen tuli saunasta pitkänä, isohampaisena ja tikunlaihana vaatien korvien puhdistamista ja varpaankynsien leikkuuta. Sen jälkeen on vuorossa aiemmin illalla neuvoteltu kainalopaikka vielä valitsemattoman elokuvan ääressä.

Perjantai, gotta love!


One response to “Tähän on tultu

  • HannaHoo

    Miten tulikin mieleen aika parisenkymmentä vuotta sitten? Kahden pikkupojan äitinä puutuin sotaleikkiin ja pidin palopuheen sodasta ja kuolemasta ja maailmanpolitiikasta jnejnejne. Nuorempi herroista katsoi mua kuin vähämielistä, haloo äiti, eihän me OIKEASTI ketään tapeta! Jepjep.

    Samainen muksu totesi täytekakun haikarakoristeesta, kysyttyään miksi semmoinen on ja asian selitettyäni totesi että jaa, meillä Suomessa lapset kylläkin synnytetään.

    Yritä nyt sitten näiden kanssa.

    Kymmenen harmaata? Ha! Ei tulisi mieleen edes laskea, onneksi Keskimmäisen tyttöystävä kampaaja.

    HannaHoo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: