Arviolta 57 grammaa

Tämä blogi olisi paljon mielenkiintoisempi, jos ehtisin päivittää aina kun jotain draamaa tapahtuu. Nyt kaikki jännittävä tulee ulos  jo haalistuneena, ja muoto on aivan toista kuin mitä se olisi ollut, jos olisin ehtinyt tietokoneelle tuoreeltaan.

Sunnuntaina-iltana käytiin jälleen kerran parisuhdekeskustelua, sillä vaikka olemme Y-miehen kanssa seurustelleet ikuisuuden, yhdessä asuminen lasketaan vielä viikoissa. Olen parhaani mukaan yrittänyt aina selvittää mikä miestä hiertää silloin kun joku näyttää hiertävän, ja korjannut sitten omaa toimintaani niin, ettei mieltä tarvitse enää pahoittaa. Enkä sen seurauksena ole katsonut esimerkiksi televisiota viikkoihin, kun olen niin tunnollisesti siivonnut ja puunannut itsestä hassullekin tuntuvia asioita. Tällä kertaa asia ratkesi jo rutiinilla, ja kaikki tuntui olevan ihan hyvin taas, vaikka tunsinkin tarpeelliseksi varoittaa että joku kerta minä itse saatan pahoittaa mieleni. Syksyn aikana on nimittäin ollut pakko tunnustaa, että yhteenmuutto ei ollutkaan mitenkään älyttömän hyvä idea. Rahaa menee asumiseen toistaiseksi paljon enemmän kuin ennen, ja oma aikani on paljon tiukemmin säädeltyä kuin aiemmin.

Ja kas, nukkumaan mennessä sainkin täysin hallitsemattoman itkupotkuraivarin.

Onneksi sain, sillä rauhalliseen, kannustavaan ja ymmärtävään avovaimoon tottunut mies todella ymmärsi ja kuuli kaikki mitä sanoin (varmaan kyllä naapuritkin). Raivarin jälkeiset kaksi päivää olivatkin sitten rentoja ja mukavia kaikille. Enää ei niin kaduta, vaikka onkin hyvä että otin selvää miten pääsen tästä pois niin halutessani.

Ai niin, kuinka todennäköistä on että sama, yleensä se rauhallisin kissa loikkaa yhtenä iltana kynttilöihin niin että koko talossa haisee palanut karva ja yksi kynttilä putoaa yöpöydän taakse yhä palavana, ja sitten seuraavana päivänä on loikata kaivoon joka poikkeuksellisesti oli auki, kun erästä venttiiliä siinä vieressä tutkailtiin?


4 responses to “Arviolta 57 grammaa

  • Tiina

    Kuulostaa aika itsetuhoiselta kissalta. Reppana.

    Onhan se varmaan niin, että kahden melko itsenäisen aikuisen ihmisen elämien yhteen sovittaminen on aluksi täynnä monenlaisia törmäyksiä. Toivottavasti ja todennäköisesti aika kuitenkin hioo suurimmat säröt pois. Siihen asti tarvitaan vain malttia ja neuvottelutaitoja. Molemmilta.

  • irkku

    Yhteiselo on, vallankin alussa, aina hankalaa. Kun on tottunut omiin tapoihin ja omiin toimiin niin se että toinen on yhtä pinttynyt tapoineen on KARSEAA! Ja vallankin jos se toinen vielä yrittää sitkeästi saada muutettua toista, ei kiva!!!
    Mutta jos lohduttaa, yhtään, niin kummasti ne toisen MAAILMANKAIKKEUDEN ärsyttävimmätkin piirteet saattaa ajan mittaan muuttua aika yhdentekeviksi. Mitä sitten jos se on motti, mitä sitten jos se kilisyttää jäitä lasissa aina sänkyyn hiippailtuaan, mitä sitten että se leyhyttää peittoa petiin rymistäessään niin että meinaa hermo mennä. Tuskinpa sekään pitää siitä että kääntelen kahvikupit oikeaan asentoon kaapissa, siirtelen lusikat ja veitset ja kihvelit ja kahvelit oikeille paikoilleen astianpesukoneessa ja pyrin parhaani mukaan pitämään makkarin juuri sellaisena kuin tahdon 😀
    Jaksamisia ja eiköhän se siitä jos vain tahtoa ja rakkautta riittää!

  • 3xikuisuus

    Jotenkin itserakkaasti kuvittelin että vain Y-miehellä olisi sopeutumisongelmia ja minä kyllä kestäisin kaiken. No, en kestänyt. Eikä tarvinnutkaan. Paljon parempi fiilis nyt.

  • irkku

    Eikä tarvitsekaan. Kyllä siinä kuule prkleet lentää vielä moneen kertaan ja varmasti vielä vuosienkin jälkeen 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: