Tämä blogi olisi paljon mielenkiintoisempi, jos ehtisin päivittää aina kun jotain draamaa tapahtuu. Nyt kaikki jännittävä tulee ulos jo haalistuneena, ja muoto on aivan toista kuin mitä se olisi ollut, jos olisin ehtinyt tietokoneelle tuoreeltaan.
Sunnuntaina-iltana käytiin jälleen kerran parisuhdekeskustelua, sillä vaikka olemme Y-miehen kanssa seurustelleet ikuisuuden, yhdessä asuminen lasketaan vielä viikoissa. Olen parhaani mukaan yrittänyt aina selvittää mikä miestä hiertää silloin kun joku näyttää hiertävän, ja korjannut sitten omaa toimintaani niin, ettei mieltä tarvitse enää pahoittaa. Enkä sen seurauksena ole katsonut esimerkiksi televisiota viikkoihin, kun olen niin tunnollisesti siivonnut ja puunannut itsestä hassullekin tuntuvia asioita. Tällä kertaa asia ratkesi jo rutiinilla, ja kaikki tuntui olevan ihan hyvin taas, vaikka tunsinkin tarpeelliseksi varoittaa että joku kerta minä itse saatan pahoittaa mieleni. Syksyn aikana on nimittäin ollut pakko tunnustaa, että yhteenmuutto ei ollutkaan mitenkään älyttömän hyvä idea. Rahaa menee asumiseen toistaiseksi paljon enemmän kuin ennen, ja oma aikani on paljon tiukemmin säädeltyä kuin aiemmin.
Ja kas, nukkumaan mennessä sainkin täysin hallitsemattoman itkupotkuraivarin.
Onneksi sain, sillä rauhalliseen, kannustavaan ja ymmärtävään avovaimoon tottunut mies todella ymmärsi ja kuuli kaikki mitä sanoin (varmaan kyllä naapuritkin). Raivarin jälkeiset kaksi päivää olivatkin sitten rentoja ja mukavia kaikille. Enää ei niin kaduta, vaikka onkin hyvä että otin selvää miten pääsen tästä pois niin halutessani.
Ai niin, kuinka todennäköistä on että sama, yleensä se rauhallisin kissa loikkaa yhtenä iltana kynttilöihin niin että koko talossa haisee palanut karva ja yksi kynttilä putoaa yöpöydän taakse yhä palavana, ja sitten seuraavana päivänä on loikata kaivoon joka poikkeuksellisesti oli auki, kun erästä venttiiliä siinä vieressä tutkailtiin?
Kolme kertaa ikuisuus 
12 lokakuun, 2011 at 12:10
Kuulostaa aika itsetuhoiselta kissalta. Reppana.
Onhan se varmaan niin, että kahden melko itsenäisen aikuisen ihmisen elämien yhteen sovittaminen on aluksi täynnä monenlaisia törmäyksiä. Toivottavasti ja todennäköisesti aika kuitenkin hioo suurimmat säröt pois. Siihen asti tarvitaan vain malttia ja neuvottelutaitoja. Molemmilta.
12 lokakuun, 2011 at 13:55
Yhteiselo on, vallankin alussa, aina hankalaa. Kun on tottunut omiin tapoihin ja omiin toimiin niin se että toinen on yhtä pinttynyt tapoineen on KARSEAA! Ja vallankin jos se toinen vielä yrittää sitkeästi saada muutettua toista, ei kiva!!!
Mutta jos lohduttaa, yhtään, niin kummasti ne toisen MAAILMANKAIKKEUDEN ärsyttävimmätkin piirteet saattaa ajan mittaan muuttua aika yhdentekeviksi. Mitä sitten jos se on motti, mitä sitten jos se kilisyttää jäitä lasissa aina sänkyyn hiippailtuaan, mitä sitten että se leyhyttää peittoa petiin rymistäessään niin että meinaa hermo mennä. Tuskinpa sekään pitää siitä että kääntelen kahvikupit oikeaan asentoon kaapissa, siirtelen lusikat ja veitset ja kihvelit ja kahvelit oikeille paikoilleen astianpesukoneessa ja pyrin parhaani mukaan pitämään makkarin juuri sellaisena kuin tahdon 😀
Jaksamisia ja eiköhän se siitä jos vain tahtoa ja rakkautta riittää!
12 lokakuun, 2011 at 18:23
Jotenkin itserakkaasti kuvittelin että vain Y-miehellä olisi sopeutumisongelmia ja minä kyllä kestäisin kaiken. No, en kestänyt. Eikä tarvinnutkaan. Paljon parempi fiilis nyt.
13 lokakuun, 2011 at 05:36
Eikä tarvitsekaan. Kyllä siinä kuule prkleet lentää vielä moneen kertaan ja varmasti vielä vuosienkin jälkeen 😀