120 kilometriä päivittäin autonratissa saa harkitsemaan testamentin tekemistä, niin villiä meno moottoritiellä toisinaan on.
Eniten kakatti kun Saksan rekisterissä oleva auto ohitti minut aamuviideltä tyhjällä tiellä noin niinkuin ampumalla, kiilasi eteen, jarrutti, kävi luistelemassa pientareen puolella, palasi kaistalleen, ja ampaisi taas matkoihinsa.
Toiseksi eniten kakatti silloin kun olin juuri löytänyt kakatuksenvähentäjäkeinon numero uno, eli rekan perässä ajelun. Silloin takanani ajanut rekka, joka nuohosi peräpuskurissa kiinni ahdistavat parisenkymmentä kilometriä, lähti ohittamaan ja pitkällisen pinnistyksen jälkeen kiilasi minun ja edessäni ajaneen rekan väliin, vaikka siinä ei ihan rekalle sopivaa koloa ollutkaan.
Hävettävän vähän testamentattavaa olen kyllä kolmikymmenvuotisen eloni aikana kerryttänyt. Kaksi nuorinta lasta todennäköisesti pääsevät isänsä luo, ja koska lapsista ylipäänsä ei voi tehdä testamenttia, on esikoisen kohtalo sosiaaliviranomaisten käsissä. Toivottavasti kissat pääsevät esikoisen kanssa, sillä X-miehellä on omat kissat eikä Y-mies ole eläinihmisiä. Vai haluaako joku nimensä kissoja koskevaan lausekkeeseen?
Talosta osuuteni on niin vähäinen, että sillä on turha vaivata päätään, ja irtaimistossa ei ole muuta arvokasta kuin pari puulelua. Niistä lapset saavat tapella keskenään, ellei sitten joku pesänhoitajista katso aiheelliseksi niitä lapsilta kavaltaa. Jos täytyy orvoilta viedä kuolleen äidin säästelemät puulelut, niin silloin täytyy! Auto alkaa olla iäkkäänpuoleinen, ja siihen on tulossa tonnin remppa, joten siitä on perikunnalle enemmän riesaa kuin hyötyä. Henkivakuutus on olemassa työpaikan puolesta, ja koska minkäänlaista laillista sitoumusta ei Y-mieheen ole, ne rahat taitavat mennä lapsille. Oikeuden määräämä holhooja hassaa esikoisen osan, ja X-mies nuorempien.
Jäljelle jää enää blogi ja muutamat kirjoitukset. Olisi vinkeää jättää salasanat ja oikeudet teksteihin jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle, mutta enpä ole koskaan kuullut sellaista tehtävän. Eli nekin vain katoavat. Lapset unohtavat nopeasti, Y-mieskin aikanaan, ja eiköhän hiekkaiseen rinteeseen istuttamani omenapuukin lahoa parissakymmenessä vuodessa.
Se oli sitten sen pituinen se.
Kolme kertaa ikuisuus 
5 syyskuun, 2011 at 15:48
Vakava aihe mut en voi olla nauramatta katketakseni.
Olis hulppeeta testamentata nettipersoonansa. ”jätän kaikki sosiaalisen median kontaktini, twittertunnukset, fb-salasanat tyypille x. Blogini testamenttaan henkilölle Z, uskon että hän arvostaa lukijakuntaani juuri oikealla tavalla”. Rock on!
5 syyskuun, 2011 at 16:03
Mä olen ihan tosissani ajatellut jättää blogini tietylle kirjoittamista harrastavalle henkilölle, joka saisi sitten tykönään päättää lähteekö muokkaamaan julkaisemista varten, jatkaako sitä vai kirjoittaako vain muistopuheen, jossa lukijoille tiedotetaan tapahtuneesta. Mutta sitä en tiedä, voiko perikunta (=perikunnan edustajat) sitten riitauttaa tämmöisen, jos blogiin perustuva kirja esimerkiksi alkaisi myydä ihan sikana. X-mies ei ainakaan asiasta ilahtuisi 😀
5 syyskuun, 2011 at 15:52
”Se oli sitten sen pituinen se.” ???
Siinäkö se sitten oli…? Aiotko lopettaa blogisi ihan tuosta vain? Onko sinulla sydäntä hyljätä meidät bloginlukijapoloiset juuri, kun elämäsi valostuttaa omissa murheissamme…?
Vai oliko sittenkin niin, että päärassukkani ylireagoi tähän ainokaiseen lauseesen, jolla on varmaan niin monta tulkintaa kuin lukijaakin? *toiveikas*
5 syyskuun, 2011 at 16:00
Eikun mun elämäni vaan oli, ei sentään blogi! Kirjoituksessa ikään kuin jaoin elämästäni jäljelle jäävät asiat ja totean ettei niitä sitten oikeastaan jäänytkään.
5 syyskuun, 2011 at 15:54
Ja otsikkosi on Hill Street Bluesista, eikö vain. Sinähän olet ehtinyt nähdä sarjan jossakin vaiheessa. Minusta oli symppistä, kun se yksi poliisisetä toivotteli toisille aina hyvää päivää noin.
5 syyskuun, 2011 at 16:05
Onhan se. Se on lause, jota jokaisen sietäisi mietiskellä ja jakaa toisillekin. Varsinkin jos lähtee minun moottoritielleni, jossa minäpoloinen raihnaista rakkinettani ohjastan vain päästäksen hoitamaan pienokaisiani/tienatakseni rahaa ruokkiakseni pienokaiseni.
7 syyskuun, 2011 at 06:37
Oi. Be careful out there! Legendaarinen lausahdus, ja pakkohan noi uusinnat on ollu katsoa, ja naureskella hiukan salaa kaiken vanhahtavuudelle.
Mä oon sanonut, että kun kello käy täyteen, polttakaa, heittäkää tuhkat ihan minne tahansa, ja jos käteistä jää tilille, kunnioittakaa muistoa parilla single malt-pullollisella.
Eipä taida mun jälkeläisten perintö olla tappelun väärti. Lohduttaa, että kuopuskin varttia vaille täysikäisyyden, oon siis voiton puolella. Enkä aja autoa, korkeintaan joku liiskaa mut suojatiellä.
Ihanan piristäviä ajatuksia näin syyskuun alkuun!
HannaHoo