Huono onni saattaa olla periytyvää. Tämän päättelin hetki sitten, kun esikoinen kertoi hihitellen miten oli ensin polttanut itseään suoristusraudalla korvaan, sitten käännähtänyt ja lyönyt otsansa avonaiseen vessan oveen saaden komean mustelman. Lapsiraukat. Eivätpä minulta kummoisia elämäneväitä saa: pottunokka ja epäonni.
Töissäkäynti on vaihteeksi mukavaa. Tylsä työ, jossa ei tarvitse ajatella ja saa luvan kanssa hikoilla pää märkänä, on sittenkin hyvä asia olemassa. Ajattelu ylipäänsäkin on ihan yliarvostettua hommaa. Ajattelin lopettaa sen kokonaan. Ei siitä seuraa kuin ongelmia.
Kolme kertaa ikuisuus 
18 tammikuun, 2011 at 09:08
Amen. Siis ajattelemisen aiheuttamalle harmille.
18 tammikuun, 2011 at 13:44
Tasan samaa mieltä! Tieto lisää tuskaa ja ajattelemisesta saa hirveän migreenin. Ei kannata. Kun vaan löytäs päästänsä sen on/off nappulan…
18 tammikuun, 2011 at 14:54
Ajatteleminen on yliarvostettua. En minäkään nykyiseen tilaani ajattelemalla päässyt.
18 tammikuun, 2011 at 17:51
No niinpä. Nyt pitäisi varmaan vitsailla että off -kytkimen etsinnässä auttaa Koff -kytkin, mutta en uskalla, kun yksinhuoltajien ostoskassia syynätään aina toisinaan, että missä se nuo aikoo juoda, kenen kanssa ja missäs lapset silloin ovat.
20 tammikuun, 2011 at 07:58
Toi muuten on totta! Kaverilla juoksi lastenvalvoja ahkeraan muutama vuosi sitten koska kaveri oli nähty baarissa! Ihan varmasti se veti kaljaa päivät pitkät kotona ja lapset hyppi siellä pullojen seassa. Siis ihan varmasti!!! vaikka kellään ei näköhavaintoa ollutkaan siitä että se olisi pienestä kyläkaupasta kaljaa ostanut. Sekin kun oli selitettävissä ihan sillä että sen sisko oli töissä siellä eli varmaan se sen sisko myi sille ”salaa” muilta sitä kaljaa. Ja ne tyhjät pullot, niitä kun ei löytynyt niitäkään mutta niiden suhteen kuvio oli paitsi lastenvalvojalle, myös puolelle kylää ihan selvä. Ne se varmasti kiikutti neljän alle kouluikäisen lapsen kanssa kauppaan rattailla. Vaikka se pienin olikin vielä sylivauva-ikäinen. Ja vaikka se ei niitä siihen kyläkauppaan vienytkään. Mutta se vei ne ihan varppina 60 kilsan päässä olevaan isoon markettiin, linja-autolla, ja niiden lasten kanssa.
Lopputulema; pari kertaa vuodessa baarissa käyvä kaveri otti ja lopetti vallan baarissa käymisen. Riskaabelia hommaa oli tuo. Liittyipä vielä piruuksissaan AAhankin. Ei liene ihme että pari vuotta myöhemmin kaveri muutti lapsineen suurkaupungin betonilähiöön, ei oikein napannut enää osua vastakkain kylillä niihin vainoajiin.
20 tammikuun, 2011 at 10:16
Ja sitte sanotaan että kyllä meidän kunnassa tehdään paljon perhetyötä yksinhuoltajien hyväksi, muttei ne oikein halua sitä apua, joten ihan hyvin voidaan karsia määrärahoja.