Miten fiksu pitää olla?

Eilen illalla aloitimme täällä leikin, jonka nimi on ”oma huone”. Leikin järjestely oli helppoa: nostettiin keskimmäisen sänky pois kuopuksen sängyn päältä ja siirrettiin se olohuoneeseen minun parvisänkyni alle. Sitten se sisustettiin kuopuksen sängyksi. Kuopuksen alasänky, joka jäi ainoaksi keskimmäisen ja kuopuksen huoneeseen, sisustettiin keskimmäisen sängyksi. Tämä vain ja ainoastaan siitä syystä, että keskimmäinen niin hartaasti haikailee omaa huonetta. Tämä järjestely ei todellakaan ole pysyvä, mutta kyllähän sitä nyt muutaman päivän jaksaa alati läsnäolevia lapsia, joita ei voi edes iltamyöhällä komentaa pois näkösältä. Semminkin kun olettaa, että tämmöinen tekisi lapset iloisiksi ja hyväntuulisiksi.

Pah.

Heti kun keskimmäinen huomasi että hetkinen hei, kuopushan saa siis olla illalla olohuoneessa, ja auta armias, katsoo varmasti salaa televisiotakin, alkoi sota. Vuorotellen nämä juoksevat toistensa alueelle saaden aikaan vastapuolella paskaraivarin. Sitten karjuvat sekä lapset että minä. Kaiken kruunaa 40 asteen kuumeessa hoiperteleva esikoinen, joka nukahtaa milloin mihinkin sänkyyn, kun ei jaksa kiivetä omaansa eikä oikein pysy hereilläkään.

Samalla pitäisi siivota asunto ja valmistella huomista automatkaa. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee. Yhdellä on korvatulehdus, yhdellä angiina, kolmannella krooninen pahantuulisuus, eikä ajokelistäkään ole povattu mitenkään erityisen hyvää. Voisinpa vaikka vannoa että huomenillalla perille saapuu aika kypsä kinkku.