YYYA

Tänään oli jännää perjantaisten blogipikkujoulujen johdosta.

Aluksi olin ajatellut että naapuri, jonka kanssa lapsia on useinkin vaihdeltu, voisi ottaa katraani jotta allekirjoittanut pääsee ryyppkeskustelemaan henkeviä vanhojen ja uusien tuttavien kanssa. Paljastui kuitenkin että naapuri on poissa koko viikonlopun.

Voihkaisin tästä Y-miehelle, joka sanoi että voi toki tulla lapsia vahtimaan – paitsi että pääsee töistä vasta kymmeneltä illalla. Periaatteessahan esikoinen kyllä varmasti pärjäisi nuorempien kanssa siihen asti – mutkun en vaan uskalla. Keksin vähän liikaakin kauheuksia mitä parissa tunnissa saattaa tapahtua, eikä X-miehen harjoittama kiusa ole suinkaan saanut minua luottavaisemmaksi.

Sitten voihkaisin tästä tilanteesta kollegalle, joka sanoi että eipä kuule hätää, hän ottaa omat lapsensa mukaan ja tulee meille yöksi. Juuri kun olin päässyt kiittelemästä, valahtikin kollega kalpeaksi ja tokaisi ne niin inhottavat sanat: Ai niin. Ai niin merkitsi nyt tällä kertaa sitä, että kollegalla oli aamuvuoro lauantaina ja äiti tulossa sen takia vähän kauempaa yökylään vahtiakseen kollegan lapsia sitten lauantaina. Äidillä oli tänne muutakin asiaa, joten minun tarjoukseni vahtia kyllä lapsia työvuoron ajan ei oikein sopinut.

Hetkisen tuumailun jälkeen nämä kaksi ylläolevaa vaihtoehtoa saatiin limittymään niin että kollegatar hakee äitinsä, vie hänet vahtimaan omia lapsiaan, tulee meille päästämään minut matkaan ja laittamaan minun lapseni nukkumaan, ja kymmenen jälkeen Y-mies vapauttaa hänet oman perheensä pariin ja jää itse meille yöksi.

Eläköön yksinhuoltajien ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto!