Rynnätkää, rynnätkää

Jatkossa toivoisin muistavani että mikäli tarkoitus on käyttää ilta rentoutumiseen, olisi hyvä muistaa se seuraavan päivän olemassaolo. Jos se menee sängyssä makaamiseen ja voihkimiseen, ei se ole hyvä asia. (Oikoluettuani tämän tajusin että kyllä se voi olla hyväkin asia, mutta tarkennan nyt kuitenkin että tarkoitin kaikkea muuta kuin kivaa voihkimista.) Ja lause ”No hei, me otetaan koko pullo sitä viiniä” on aina vaaran merkki.

Jos nyt jotain hyvää pitää keksiä eilisestä, joka siis tosiaan meni nk. harakoille ällötyksen, heikotuksen ja päänsäryn takia, on se keskimmäiselle ja kuopukselle kehittynyt tammi- ja shakki-innostus. Hiljaisia ja kehittäviä pelejä. Sanoinko jo että hiljaisia? Hiljaisia ovat. Välillä vain kuopus pillahtaa hillittyyn itkuun, mutta nielee sitten kyyneleensä ja vaatii revanssia.

En oikein tiedä ajoiko ilta ulkona asiansa. Hauskaa oli ja suureksi huvikseni pari rohkelikkoa uskalsi lähestyä minua pariutumismielessäkin, joka tässä iässä ja näissä kiloissa on aina positiivista. Y-miehen läsnäolonkin eräs kuittasi vakuuttaen, ettei häntä häiritse, kyllä aina mukaan mahtuu, joka sai minussa aikaan niin kovan kiherrysreaktion, ettei hetkeen sellaista ole näillä main nähtykään. Silti X-miehen perheneuvolalausumat kaihertavat. Olen alkanut nähdä lasten terveysruokaintoilun uudessa valossa. Ettei se vaan olisi X-mies, joka saa keskimmäisen aina kysymään ruoasta ”Kuinka paljon tässä on rasvaa?”. Kuopuksen ”Sun ei pitäis syödä tuota, se lihottaa” saattaa myöskin olla iskälästä peräisin. Eilen he myöskin intoutuivat muistelemaan X-miehen kertoneen että kuopuskin oli sokerivauva sen takia että minä söin niin paljon karkkia.

Todellisuudessa keskimmäinen oli sokerivauva. Sokerirasituksessa olin rajatapaus, ja lääkäri sanoi ettei hätää, ei tarvitse noudattaa ruokavaliota, joten en sitten noudattanut. Myöskään virtsatesteissä ei koskaan ollut sokeria. Syntymän jälkeen keskimmäinen kuitenkin sitten vapisteli ja verensokerit laskivat, ja piikkiä tökittiin pikkiriikkiseen kantapäähän sellaiseen tahtiin että pahaa teki. Tästä viisastuneena noudatin ruokavaliota kuopusta odottaessani, ja juuri tarkistamani paperitkin vahvistavat muisteluni siitä, ettei kuopus tosiaankaan ollut nk. sokerivauva. Miksi tämäkin asia on sitten muljahtanut X-miehen päässä ympäri, ja miksi hän kokee tarpeelliseksi moittia minua lapsille siitä että olisin tahallisesti heitä vahingoittanut, saa minut ymmälleni.

Tässä taannoin eräs live-elämän tuttu ihmetteli, ettenkö ikinä suutu. En tiennyt mitä vastata. Kyllä minä hetki sittenkin korotin ääntäni vaatien lapsia jättämään ovenrenksutuksen sikseen, mutta ei sitä varmaan lasketa. Pitäisikö minun suuttua? Mitä se suuttuminen edes on?  Mihin se johtaa? Mitä se ratkaisee? Kuka siitä hyötyy? Tämä tilanne lähinnä väsyttää. Olen aivan ilmeisesti ollut pitkän aikaa väärässä luullessani että lasten paras olisi tavata isäänsä mahdollisimman paljon. Pelkään, että minulle tärkeimmät ihmiset, omat lapseni, ovat kärsineet siitä. Yritän ajatella tilannetta eteenpäin ja päättää, vienkö nyt esille tulleita asioita eteenpäin. Yritänkö oikoa niitä, vai jätänkö ne omaan arvoonsa? Yritänkö pureutua niiden alkusyyhyn eli X-miehen minua kohtaan tuntemaan halveksuntaan ja inhoon vai jätänkö hänet kiehumaan omiin liemiinsä? Sen verran sentään ymmärrän, ettei X-miehen käsityksellä minusta ole juurikaan kosketuspintaa todellisuuden kanssa, joten sen kummemmin en niistä viitsi itseeni ottaa. Tämä tilanne tuntuu kuitenkin samalta kuin uudet maiharit ennen rakkolaastaria. Hiertää, ahdistaa ja tekee mieli jättää leikki sikseen ja kävellä sukkasillaan kotiin.


6 responses to “Rynnätkää, rynnätkää

  • kimmeli

    Oonkohan mie koskaan kysyny, että mitä mieltä lapset ovat? Haluavatko he mennä isäänsä tapaamaan?
    Minä olen aina sanonut, että ei ole pakko, jos ei halua!

  • Bloginpitäjä itse

    Minä taas olen sitä koulukuntaa, että aikuiset sopivat nämä asiat. Ajattelin että lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja huolehdituksi, kun tarjotaan vain valmis ratkaisu, ei ongelmaa. Ehkä olin tässäkin väärässä.

  • Hanna

    Oisko sun aika päästä kertomaan oma totuutesi ja tilanteen kuormittavuus jollekin ammatti-ihmiselle? Jollekin, joka olis tän teidän tapauksen kanssa tekemisissä. Enkä siis tarkoita mitään julkiraivoamista, vaan ihan rauhassa kerrottuja sun omia totuuksia. Kun aina vaan ei voi ymmärtää ja jaksaa. Kukaan.

  • kimmeli

    Voi olla, että minä olen väärässä, mutta kyllä meillä lapset saavat päättää. Isän luokse ei tarvitse mennä, jos ei huvita. Monissa muissakin heitä koskevissa asioissa heillä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja kunnioitan sitä. Kärsin itse lapsena siitä, kun kaikki päätettiin minun puolesta ja se oli niin aliarvioivaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: